Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta
Kirjoittanut
F. H. B. Lagus
Porvoossa
Werner Söderström osakeyhtiö
Werner Söderström osakeyhtiön
kirjapainossa Porvoossa 1924
Ylioppilasoloja 1870-luvulla
Oli kevät vuonna 1873. Jyväskylän lyseosta oli annettu päästötodistus yhdelletoista nuorukaiselle, joista minä olin nuorimpien joukossa.
Pienellä höyrylaivalla, jonka olimme saaneet Jyväskylästä meitä kyyditsemään, tunkeilimme ensimmäistä kertaa elämässä jäälauttojen välitse ja joskus lävitse halki Päijänteen. Rautatie oli käytettävissä Helsingistä Lahteen asti, missä oli pari kauppapuotia, ja kestikievaritalo, jota sanottiin hotelliksi. Edellisenä vuonna Jyväskylästä ei laivalla vielä tultu Vesijärvelle, vaan Helsinkiin pyrkijät seisattuivat Anianpeltoon ja matkustivat hevoskyydillä Turenkiin, josta pääsi rautateitse Helsinkiin. Melkoisen edistysaskeleen olivat kulkuneuvot tehneet, kun vuonna 1873 jo päästiin laivalla Päijänteeltä Vääksyn kanavan kautta Vesijärvelle. Siellä täytyi hankkia laivasillan luota kyytihevosia, että sai tavaransa Lahteen, sillä haararataa laivasillan luo ei ollut.
Jälkeen puolenpäivän tultiin perille pääkaupunkiin, komeaan Helsinkiin, jossa silloin oli noin 25 000 asukasta. Minulla oli se onni, että vanhempi veljeni, joka oli Helsingissä saanut kotiopettajan toimen, tuli asemalle vastaanottamaan, neuvomaan, miten Lahdessa annetulla lipulla otettiin Helsingin asemalla takaisin rautatieläisten huostaan Lahdessa jätetyt matkatavarat, kuinka asemahuoneella sai issikanpoletin ja sillä mukavat ajokalut viemään miehet ja tavarat kortteeriin, jonka veljeni oli hankkinut. Varsin outoa oli, kun piti panna muistiin kadun nimi ja talon numero. Eihän oltu totuttu sellaiseen komentoon pikkukaupungissa, jossa oli vain muistettava talon omistajan nimi. Mutta Helsingissä näkyivät talot olevan niin yhdennäköisiä ja kadut niin outoja, ettei niihin perehtynyt yhdellä eikä kahdellakaan katsomisella, vaan pian eksyi eikä suurellakaan etsimisellä löytänyt, missä kenen kortteeritalo oli, jollei muistanut kadun nimeä ja talon numeroa.
Seuraavana päivänä, 27. toukokuuta, piti ilmoittautua yliopistossa ylioppilastutkinnon suorittamista varten. Velimies tuli näyttämään, missä se tehtävä oli suoritettava, ettei tarvinnut kysellä niinkuin maalais-äijän, joka tiedusteli, missä se »herra Akatemiia asuu.» Yliopistossa oli juhla-aika. Oli juuri pidetty maisterinvihkiäiset, ja juhlan jälkiä oli vielä vähän näkyvissä. Eräs komeasti puettu herra, leveät kultapäärmeet hihansuissa, rintapielissä ja lakissa seisoi yliopiston eteisessä katsellen alas portailta meitä maalaispoikia tyynesti ja välinpitämättömästi. Veljeni kuiskasi minulle:
»Arvaapas, minkä arvoinen mies tuo on!»