»En osaa arvata», sanoin, »mahtaakohan olla joku eversti tai kenraali?»
»Hän on yliopiston vahtimestari», selitti veljeni ja minä tunsin itseni sangen noloksi, kun olin niin huonosti arvannut. Kun olin nähnyt Jyväskylässä lyseon vahtimestarin, ukko Vidlundin, luokkahuoneita lämmittäessä tai lattioita lakaistessa kulkevan usein tahriutuneessakin työmiesasussa, niin kuinkas minä osasin arvata, että noin komeasti puettu herra oli vain vahtimestari, varsinkin kun hän vielä joutilaana katseli ympärillensä!
Veljeni ohjasi meidät yläkerrokseen, missä lyseosta annetut päästötodistukset vietiin yliopistonrehtorin käteen. Tämä kysyi, mihin osakuntaan kukin pyrki. Siitä tehtiin asianomaiselle osakunnalle ilmoitus ja vanhemmat osakuntalaiset selittivät, ettei heillä ollut mitään muistuttamista nuorukaisten vastaanottamista vastaan heidän osakuntaansa, jahka nämä ensin suorittavat ylioppilastutkinnon. Meidät jaettiin pieniin parviin, viisi nuorukaista joka parveen, ja tutkimista kesti niin kauan, että liki kolme viikkoa olimme Helsingissä olleet, ennenkuin ylioppilaskirja annettiin.
Meidän joukossamme oli tätä tutkinnon lopputulosta kesäkuun 14. päivänä kuulemassa myöskin naispuolinen henkilö, neiti Emma Irene Åström, ensimäinen nainen, joka koskaan oli Suomessa ylioppilastutkinnon suorittanut. Siihen oli ollut hankittava lupa Pietarista asti yliopiston korkealta kanslerilta, Hänen Keisarilliselta Korkeudeltaan Perintöruhtinaalta. Hänellä oli siis sangen ylhäiset suosituspaperit, mutta vielä paremmat tiedot, joiden nojalla hänen nimensä ennen muita mainittiin korkeimman laudatuurin saajana. »Kattos pakanaa», ällistelimme me miespuoliset, kun jäimme tuosta tytöstä jäljelle. Mutta väliäpä tällä kunhan ylioppilaiksi päästiin.
Suurin osa meistä oli ilmoittautunut hämäläiseen osakuntaan. Ja kun syyslukukauden alussa tulimme jälleen Helsinkiin ja kävimme ylioppilaskirja kourassa ilmoittautumassa sekä osakunnan inspehtorin että kuraattorin luona määrätyllä vastaanottotunnilla, niin saimme tietää, että oli tultava seuraavana maanantaina ylioppilastalon alakerroksessa kello 7 i. p. alkavaan osakunnan viikkokokoukseen.
Meitä vastaanottamassa oli paitsi inspehtoria ja kuraattoria koko osakunta, joka siihen aikaan muodosti lähinnä pienimmän osakunnan, yhteensä noin 60 miestä. Inspehtori Z. J. Cleve, joka oli kasvatusopin professori ja entisen opettajamme, Jyväskylän lyseon lehtorin Otto Henrik Cleven veli, piti varsin ystävällisen puheen osakunnan uusille tulokkaille, antoi meille jokaiselle osakunnan puolesta painetun vihkon ja julisti meidät osakunnan jäseniksi kehoittaen meitä paitsi ahkeruuteen myöskin uutterasti käymään osakunnan kokouksissa. Tuo meille jokaiselle annettu vihko sisälsi alkulehdellä kuvan ylioppilastalosta. Tekstin oli kirjoittanut senaattori J. W. Snellman ja tekstin edellä oli runoilija Franzénin sepittämä runo: »Student, om du det namnet värd, vill klinga med oss alla.» Itse teksti sisälsi Snellmanin antamia elämänohjeita ylioppilasnuorisolle. Se vaikutti kuin lämmin tervehdys niihin, jotka sen lukivat. Osakunnan yhteisellä kustannuksella oli näitä tervehdyskirjasia hankittu niin suuri varasto, että niistä riitti kymmenkunnan vuotta jakaa kappale jokaiselle uudelle tulokkaalle.
Tämä tervehdys oli paljon miellyttävämpi kuin pari vuotta aikaisempi. Kun silloin (1871) yliopiston rehtori oli antanut jokaiselle uudelle ylioppilaalle hänen nimellänsä varustetun ylioppilaskirjan, oli hän lausunut kaikille yhteisesti:
»Nyt kun herrat ovat ylioppilastutkinnon suoritettua saaneet ylioppilaskirjan, ei tällä kertaa ole enää muita velvollisuuksia suoritettavana kuin käydä yliopiston sijaiskanslerin, parooni von Kothenin luona esittäytymässä.»
V. t. sijaiskansleri, parooni Kasimir von Kothen, joka aikoinansa suunnitteli Suomen kaikkien koulujen ja yliopistonkin järjestämistä sotilasmallin mukaan kaikille säädettyine univormuineen ja tarkoin määrättyine sääntöineen, vaati ylioppilailta, että näiden piti häntä tervehtiä, missä hänet kadulla näkivät. Ja sitä varten jokaisen ylioppilaaksi päässeen piti käydä hänen luonansa oppimassa tuntemaan hänet ulkonäöltä, jotta tiesi tervehtiä.
Kun oli saatu tietää, missä hän asui, ja millä tunnilla hän oli tavattavissa, keräytyi joukko ylioppilaiksi päässeitä nuorukaisia hänen eteiseensä, jossa lakeija avasi oven odotussaliin. Sinne jäivät nuoret ylioppilaat seisomaan oven suuhun, sillä niin oli lakeija määrännyt. Huone oli tyhjä. Seinillä oli joukko tauluja, niitten joukossa sotilaitten muotokuvia. Pojat saivat kauan seisoa odottamassa ja yksi heistä rohkaisi itsensä lähtien katselemaan seinillä olevia kuvia. Hän oli jo päässyt huoneen toiseen päähän, kun näki, että toinen ovi oli puoleksi avoinna ja että herra parooni istui oven takana. Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin toisten poikain joukkoon, niin jo von Kothen hänet yllätti keskilattialla ja kysyi hänen nimeänsä.