Hämäläisen osakunnan kuraattorina oli silloin lääketieteen lisensiaatti Aksel Granfelt ja hän toimittikin nopeasti kutsun kaikille hämäläisille, joista suurin osa ei osannut arvata, mistä oli kysymys, vaikka muutamat olivat huhupuheiden kautta kuulleet, että osakunta saa lipun.
Oli kevätlukukausi v. 1882, mutta päivämäärää en muista, jolloin osakunta kokoontui musiikkisaliin ja sinne tuli myös heti tohtori Danielson ja hänen kanssaan osakuntalainen Ernst Hagfors kantaen uuden uutukaista, kaunista, Hämeen vaakunalla varustettua lippua, joka asetettiin levitettynä näkyviin kaikkien ihailtavaksi.
Kauniissa puheessa, jonka tohtori Danielson silloin piti osakunnalle, lausui hän Hämeen naisten tervehdyksen kotiseudun opiskelevalle nuorisolle ja luovutti osakunnalle naisten nimessä lahjan, jonka puhtaat värit —, sanoi hän, — kehoittivat Hämeen nuorisoa aina etsimään puhtaita ihanteita ja nähdessään Hämeen vaakunan aina muistamaan armasta kotiseutua, joka sitä varten poikansa kasvattaa, että he muistaisivat, mitä ovat velvolliset tekemään valon ja sivistyksen palvelijoina isänmaan ja kotiseudun hyväksi.
Sitten astui esiin osakunnan kuraattori, tohtori Granfelt, lausuen lämpimät kiitokset lahjan valmistajille ja lahjoittajille, ja osakunnan nimessä hän vastaanotti lahjan, joka hänen sanojensa mukaan oli aina pysyvä kallisarvoisena hämäläisille sitä suuremmalla syyllä, kun se muistutti kotiseutua ja sen asukkaita.
Hämäläisen osakunnan lippu oli nyt virallisesti osakunnalle luovutettu ja virallisesti vastaanotettu. Monelle tämä tilaisuus tuli edeltäpäin arvaamattomana yllätyksenä eikä tätä tilaisuutta varten ollut laadittu mitään ohjelmaa. Kuraattori ei ollut mikään kaunopuhuja ja sen vuoksi hänen puheensakin, johon hän ei ollut tietänyt edeltäkäsin valmistautua, oli lyhyt ja asiallinen, sillä Granfelt oli enemmän käytännön kuin tunteen mies. Hänen virallisen puheensa jälkeen seurasi kiusallinen äänettömyys ja läsnäolevien kasvoista näkyi, että he odottivat vielä jotakin jatkoa.
Omasta mielestäni puuttui tällä kertaa ohjelmasta vielä tärkeä osa, nimittäin, puhe Hämeen naisten kunniaksi. Vaikka heitä ei tässä tilaisuudessa ollut ketään läsnä, niin heitä ja heidän hiljaisuudessa tekemää työtänsä ei nyt saanut äänettömyydellä sivuuttaa. Ja kun ei muita puhujia ilmestynyt, niin astuin esiin korottaen ääneni ja lausuen:
»Hyvät herrat osakuntalaiset! Täällä Helsingissä me uurastamme ja valmistamme itseämme kykeneviksi isänmaata palvelemaan kukin voimiensa ja älynsä mukaan ja tänä päivänä olemme saaneet ilahduttavan todistuksen siitä, että kotona, armaassa Hämeessä, on lukemattoman monta silmää ja sydäntä, jotka hartaalla mielenkiinnolla seuraavat meidän työtämme. Isämme ja äitimme ovat uhranneet varojansa kustantaaksensa poikiensa lukupuuhia kalliissa pääkaupungissa. Siellä Hämeessä ovat siskomme ja veljemme sekä muut sukulaisemme, siellä naapurit ja tuttavamme, siellä morsiamemme ja ystävämme, joita jokaista ilahduttaa, kun kuulevat jotakin edullista meistä mainittavan. Jokainen suoritettu tutkinto antaa vanhemmillemme lisää vakaumusta, ettei heidän uhrauksensa ole mennyt hukkaan, vaan että heillä on lisääntyneet toiveet, että vastedes täytämme velvollisuutemme kotiseutua kohtaan. Ja samalla varmistuu heidän toivonsa, että he vielä meistä saavat iloa ja vanhuuden turvaa. Samanlaiset ajatukset liikkuvat myös Hämeen neitojen mielissä, sillä onhan hämäläisessä osakunnassa tärkeä osa heidän sukuansa, ehkäpä heidän vanhuudenturvansakin. Meillä on nytkin uusi todistus siitä, että lukemattoman monet Hämeen neitoset ovat pitkät ajat uutterasti ja lämpimästi meitä ajatelleet. Huolellista ja tarkkaa, kauan kestävää työtä on tarvittu, ennenkuin tällainen kaunis lippu on saatu valmiiksi. Siihen on sitäpaitsi uhrattu paljon ystävällisiä ajatuksia ja toiveita meidän menestykseksemme, puhumattakaan rahavaroista. Juuri se ystävyys, joka tähän lippuun liittyy, tekee sen meille monta vertaa rakkaammaksi, kuin jos osakunta olisi rahalla teettänyt itselleen lipun jonkun taitavan koruompelijan liikkeessä.
Hyvät herrat, me olemme suuressa kiitollisuuden velassa kotiseutumme, rakkaan Hämeemme, naisille, sekä rouville että neitosille, ja kun tällä kertaa ei yksikään heistä ole täällä saapuvilla, niin osoittakaamme kiitollinen mielialamme siten, että heitä muistellessamme kohotamme heidän kunniaksensa raikkaan kolminkertaisen eläköönhuudon. Eläköön!»
Kun eläköönhuudot olivat loppuun kaikuneet, tuli luokseni osakuntalainen Uno v. Schrowe, näppärä runoilija ja minua kohtaan erikoisen ystävällinen mies, ja lausui mielihyvänsä siitä, että olin Hämeen naisille tulevan kiitollisuuden lausunut julki, sillä häntäkin oli kiusannut sama ajatus, että nyt juuri tällä hetkellä se oli ilmilausuttava. Hänkin oli ajatellut samasta asiasta puhua, mutta minä ennätin ensin. Minä puolestani en ollenkaan arvannut, että hän oli aikonut puhua. Hän olisi varmaan puhunut paremmin ja kauniimmin kuin minä.