Vanhoista ajoista saakka on vapunpäivää pidetty ensimmäisenä kevätpäivänä ja Helsingin ylioppilaat olivat ottaneet tavaksi jättää silloin pois käytännöstä talvilakin ja panna päähänsä valkoisen ylioppilaslakin merkiksi, että nyt oli tulossa kesä ja lämmin vuodenaika, jolloin tarkeni näin kevyellä päähineellä. Neiti Maria Gràpe, joka useita vuosikymmeniä teki Helsingissä kauppaa vaatetustarpeilla myyden kauluksia, kalvosimia, kiiltopaitoja, alusvaatteita y. m. s. oli ryhtynyt valmistamaan myytäväksi valkoisesta silkkisametista tehtyjä lippalakkeja, joiden reunus oli mustaa samettia ja lipan yläpuolelle sai kiinnittää kultaisen lyyran, jota ympäröi laakeriseppele. Tämä soma ja siisti lakki voitti heti alussa ylioppilaitten suosion, niin että, vaikka yliopistonuoriso ei ollutkaan enää velvoitettu käyttämään minkäänlaista univormua, niinkuin joitakuita aikoja sitä ennen, valkoinen lakki tuli kuitenkin kesäiseen aikaan yleisesti käytäntöön. Harva se ylioppilas, joka ei käyttänyt valkoista lakkia kesän aikana, huolimatta siitä että valkoinen samettilakki on sangen arka likaantumaan. Puhdas sadevesikin, joka taivaalta pudotessaan kasteli valkoisen samettilakin, sai sen kellastumaan kuivaessaan. Silkkisametin ohella alettiin käyttää pumpulisamettia, joka on halvempihintaista, varsinkin sitten, kun muutkin valkotavarain kauppiaat alkoivat neiti Gràpen kanssa kilpailla valkoisten lakkien valmistamisessa ja myymisessä. Valkoisen samettilakin käyttäminen alkoi jo ennen vuotta 1870.
Vapunpäivän viettämiseen kuului, että ylioppilaat kokoontuivat aamupäivällä klo 9 ja lähtivät laulukunta edellä Kaisaniemen ravintolaan. Siellä kajahutti laulukunta jonkun kvartettilaulun, muut ylioppilaat asettuivat läheisyyteen pöytien ääreen kuulemaan ja tilasivat itselleen virvokkeita, joko lämmintä kahvia tai punssia. Iso punssimalja tilattiin tavallisesti laulukunnalle yhteisesti; punssimaljaan osalliset merkitsivät paperiarkille nimensä, ja jokaiselta kannettiin maksu, ennenkuin juhlahetki päättyi.
Laulu raikkaassa kevätilmassa oli tavallisesti virkistänyt mielet ja useimmiten viivyttiin keskipäivään asti joko laulua kuunnellen tai ottaen siihen osaa. Monella oli esteitä, ettei päässyt aamupäivällä vapunpäivän viettoon, ja nämä kokoontuivat Kaivopuiston ravintolaan, sillä laulukunta ei enää esiintynyt iltapäivällä. Silloin sai tyytyä vain toverien seuraan ja suuhun pantaviin virkistyksiin. Ehkä sai lisäksi kuunnella torvisoittoa.
Tuli taas vapunpäivä vuonna 1882. Sanomalehdet kertoivat monenlaisista ikävistä rettelöistä venäläisten taholta Suomea vastaan. Kun Turkin sota 1877—78 oli päättynyt niin epämieluisesti, että Venäjä oli tavattoman suurilla uhrauksilla voittanut turkkilaiset, mutta muiden Euroopan valtojen painostuksesta menettänyt kaikki ne edut, joita voitokkaasta sodasta oli odotettu, niin venäläisten tyytymättömyys kohdistui m. m. Suomeenkin, vaikka Suomen kaartinpataljoona oli ollut sotaretkellä voittoa hankkimassa ja Suomen valtiosäädyt olivat sodassa vahingoittuneitten avustamiseksi antaneet miljoonan markkaa. Yhä uusiutuneet loukkaukset venäläisten puolelta Suomea vastaan saivat aikaan, että mieliala Suomessa oli tyytymätön ja nyrpeä. Niin ylioppilaskunnassakin. Siitä saakka kuin ylioppilaskunnan yhteistä, Suomen vaakunalla koristettua lippua, samoin kuin kaikkien eri osakuntien lippuja oli kielletty käyttämästä, professori Nordqvistille aikoinaan pidettyjen naukujaisten johdosta, oli mieliala ollut nyreänä. Keisari Aleksanteri II oli salamurhan kautta kuollut, ja hänen kiellostansa ylioppilaskunta ei ollut saanut lippujansa käyttää, mutta nyt kun hän jo oli vainaja, arveltiin, ettei kukaan lippujen käyttämisestä närkästyisi eikä kiinnittäisi huomiotaan niiden käyttämiseen. Niinpä muutamat vanhemmat ylioppilaslaulajat vapunpäivänä v. 1882 tulivat kirjastoon ja ottivat piilopaikasta esille laulajien lipun. Se kannettiin tangon ympärille käärittynä laulajain joukon keskellä niin alhaalla, ettei sitä näkynyt tuskin ollenkaan miesjoukosta. Kun oli tultu Kaisaniemen ravintolan edustalle, niin lippu asetettiin pystyyn pöydän yläpuolelle.
Edellisenä vuonna oli Kaisaniemen ravintolan isäntä vastaanottanut ylioppilaslaulajat epäkohteliaasti. Laulajat olivat tilanneet itselleen punssimaljan, mutta isäntä ei tuonut maljaa, kun punssin tilaajat eivät esittäneet luetteloa kaikista niistä, jotka yhteisesti sen maksaisivat. Närkästyneinä laulajat olivat lähteneet pois koko puistosta ja marssineet Alppilaan. Siellä otettiin vastaan kohteliaasti ja suurella riemulla. Se yleisö, joka tavallisesti oli vapunpäivänä tullut ylioppilaslaulua kuuntelemaan, oli seurannut laulajain jäljessä Alppilaan, ja Kaisaniemen ravintoloitsijan odotettu runsas rahatulo jäi sillä kertaa noin 10 000 markkaa pienemmäksi. Sellaisesta vahingosta viisastuneena ravintoloitsija ymmärsi vuonna 1882 olla kohteliaampi. Heti laulajien saavuttua tuotiin tilaamatta suuri punssimalja laulukunnalle ilmaiseksi. Ravintoloitsija ymmärsi, että ylioppilaslaulu houkutteli niin runsaasti yleisöä, että hänen kyllä kannatti tehdä uhrauksia pitääksensä yleisön koossa laulukuntaa kuuntelemassa.
Yllätyksekseen ylioppilaslaulajat huomasivat, että kunnioitettu vanhus, professori Pacius, oli tullut Kaisaniemeen ylioppilaslaulua kuuntelemaan eikä ainoastaan kuuntelemaan, vaan hän tarttui tahtipuikkoon ja johti laulua. Harvinaisella innolla laulu kajahteli ja niin ahkerasti laulettiin, että tuskin muistettiin kastella kaulaa, vaikka ainetta kyllä oli, joka äänet selvitti ja kurkut kirkasti.
Ylioppilaslaulajain suoritettua suurimman osan ohjelmastansa ja tauottua vähän lepäämään, kuului aivan viereltä uutta laulua. Sinne oli kokoontunut iso, noin 200 miestä käsittävä mieskuoro, joka esitti tavallisia mieskvartetteja reippaasti ja moitteettomasti. Laulajat olivat kaartinpataljoonan sotilaita ja heitä johti parooni G. A. Gripenberg, joka siihen aikaan palveli upseerina kaartinpataljoonassa.
Ihmetellen kuunneltiin sotilaitten reipasta laulua ja ukko Pacius kääntyi parooni Gripenbergin puoleen kysyen:
»Mitä metodia te, herra parooni, olette noudattanut opettaessanne näitä sotamiehiä laulamaan, kun he ovat oppineet niin hyvin?»
»Praktillista metoodia, herra professori», vastasi parooni.