Puheenjohtaja vastasi:
»Adolf Nordmanilla on puheenvuoro.»
»Jag ville bara fråga, vem, tusan, har givit lov att vid Suomalainen Nuijas möte tala svenska?»
Yleinen naurunrähäkkä säesti tätä muistutusta, joka näytti niin luonnolliselta, kun tavallisesti näissä kokouksissa ei kuultu ruotsin sanaakaan.
Eräs käynti J. W. Snellmanin kodissa
Ylioppilaitten keskuudessa oli vuosien kuluessa ollut tapana erityisinä merkkipäivinä käydä tervehtimässä niitä miehiä, joiden toiminta jollakin tavoin heitä innosti tai joille he muuten tahtoivat osoittaa kunnioitustansa. Niin kauan kuin Fredrik Cygnæus oli elossa, käytiin häntä joka vuosi tervehtimässä hänen syntymäpäivänään ja samoin tervehdittiin vuosittain Elias Lönnrotia, niin kauan kuin tämä asui Helsingissä. Vielä sittenkin, kun hän jo oli muuttanut asumaan Sammattiin, lähettivät muutamat innostuneet ylioppilaat hänelle onnittelusähkösanoman Eliaksenpäivänä. Sammattia lähinnä olevalta asemalta tuo sähkösanoma lähetettiin pikalähetin mukana ja tuotiin perille kello neljän aikaan aamuyöstä. Vanhus herätettiin parhaasta unestaan, kotiväki kun luuli sähkösanomaa hyvinkin tärkeäksi ja kiireelliseksi. Ukko Lönnrot oli helsinkiläisten keltanokkain ihailutervehdyksen saatuaan virkkanut:
»Se nyt on merkillistä, ettei täällä kaukana maansydämessäkään saa rauhaa mokomilta ihailijoilta. Parhaasta levostani herättivät minut ja vielä lisäksi sain siitä maksaa 6 markkaa.»
Helsingissä sai myös J. W. Snellman vuosittain vastaanottaa kunniatervehdyksiä ylioppilaitten puolelta. Vilhelminpäivänä oli tullut tavaksi käydä häntä tervehtimässä, sillä hän oli koko ikänsä niin hyvissä voimissa, että aina kun hänen luoksensa tuli ylioppilaskunta laulukuntineen, hän piti puheen vieraille. Pikakirjoittajat tavallisesti panivat jokaisen sanan paperille, ja puhe luettiin seuraavana päivänä pääkaupungin sanomalehdissä. Hänen puheensa olivatkin aina sellaisia, ettei niin puhu ken hyvänsä; niissä oli aina monta uutta neuvoa ja isällistä varoitusta, joskus moitettakin opiksi ylioppilaille. Useimmiten hän puhui ruotsiksi, sillä sitä kieltä hän parhaiten käytti. Mutta elämänsä viimeisenä vuonna 1881 hän puhui tervehtimään tulleille ylioppilaille suomeksi, ja siitä oltiin iloisia!
Noin kello 10 tai 11 vaiheilla e. p. p. kokoontui etupäässä suomenmielisten ylioppilaitten taaja parvi hänen paraatirappujensa eteen. Sinä vuonna oli kevät niin varhainen, että kaduilla virtasi lokavesi ja senaattorin talon pihalla oli paljon lumesta sulaneita lätäköitä. Snellman oli sentähden odottaessaan tervehdystä panettanut lautoja yli puolen pihamaata, ettei tarvinnut seisoa vedessä. Pian sen jälkeen kun laulukunta ja muu joukko olivat saapuneet portaiden eteen, ilmestyi senaattori portaille kuuntelemaan laulua, kiitti kunnianosoituksesta ja piti puheensa. Väräjävällä, matalalla bassoäänellä, silloin tällöin tavoitellen sanojansa ikäänkuin änkyttävä, hän puheli, mutta ääni kuului selvästi, ja tarkasti sitä kuunneltiin. Lopuksi hän valitti, että hänen asuntonsa oli niin pieni, ettei hän voinut kutsua kaikkia sisään, kunnianosoitukseen kun otti osaa niin suuri väenpaljous, että piha oli aivan täynnä. Mutta »herroja laulajia» hän pyysi astumaan sisälle ottamaan kupin kahvia.
Arvellen soveliaammaksi olla menemättä sisälle, kun monella ei ollut kalosseja jalassa, yrittivät laulajat laulettuaan vielä pari laulua lähteä tiehensä, mutta J. W. Snellman ei jättänyt kutsuansa uudistamatta ja hän oli tottunut vaatimaan kuuliaisuutta. Muuan hänen aikaisemmin lausumansa lause: »Vet hut, fan, jag får väl åt en ung magister säga, vad jag vill», osoittaa kyllä, ettei ukon puheita ja sanoja hevin voitu jättää ottamatta huomioon. Niinpä lähti 50—60 ylioppilasta kapuamaan korkeita portaita eteiseen senaattorin jäljessä. Salissa oli järjestetty tuoleja, niin paljon kuin huoneeseen mahtui, pitkin seiniä ja vielä toinen rivi seinästä vähän ulommaksi.