Niin vähän tietoa siitä seurasta annettiin sen ulkopuolella oleville, ettei monella ollut aavistustakaan seuran toimihenkilöistä. Vaikka minä olin monta vuotta ylioppilaskunnan pöytäkirjurina sen yleisissä kokouksissa ja ajoittain pöytäkirjurina hoitokomiteankin kokouksissa, niin en koskaan tullut tietämään, kuka oli X. Y. Z. -yhdistyksen puheenjohtaja, kuka sen sihteeri, ja pidettiinkö siinä yhdistyksessä pöytäkirjaa päätöksistä vai ei. En myöskään saanut kuulla, oliko yksikään yhdistys tai osakunta saanut mitään kirjelmää, pöytäkirjan otetta tai muuta asiakirjaa koskaan vastaanottaa X. Y. Z. -yhdistykseltä. Sellainen yhdistys kuitenkin oli olemassa, sillä usein siitä kuultiin puhuttavan, mutta sen toiminta verhoutui salaperäisyyteen. Yleisesti tunnettu asia myös oli, että X. Y. Z. oli ruotsinmielisten yhteinen kokousseura, jossa he edeltäkäsin suunnittelivat tekojansa koettaessaan milloin vastustaa suomenmielisiä, milloin taas tuottaa heille häväistystä.
Mutta hedelmistä henki tunnettiin. Kiukkua suomenkieltä ja suomenkielistä väestöä vastaan lietsottiin yhä suurempaan liekkiin. Runebergin, Franzénin ja Topeliuksen ajatussuunta oli siten laajemmissakin piireissä hyljätty, vaikka nimeksi Runebergia jumaloitiin, ja vallalle oli päässyt X. Y. Z. -yhdistyksen mieliala, joka vielä kauan myöhemminkin eli voimakkaana Helsingin ja muidenkin seutujen ruotsikoissa. Kun pääkaupungissa pidettiin Kansanvalistusseuran nimessä umpiruotsalainen laulujuhla, oli juhlakentällä tuhansiin nouseva juhlayleisö, joka suurella riemulla kuunteli ja käsientaputuksella tervehti sille julkeasti lausuttua runoa:
»Jag önskar jag vore en jätte stor
med blixtrande bila i hand;
och att hvarje tschud, som i Finland bor,
skulle bindas i bojor och band
och läggas på sträckbänk och piskas med spö
till dess att han sist skulle döden dö
för bilan i jättens hand.»
Suomeksi: »Minä toivoisin olevani suuri jättiläinen, jolla on kädessään välkkyvä piilukirves, ja että jokainen Suomessa asuva suomalainen kytkettäisiin kahleisiin ja köysiin, pantaisiin kidutuspenkille ja häntä piiskattaisiin raipoilla, kunnes hän viimein kuolisi jättiläisen piilukirveen iskusta.»
Se runo jo kilpailee menestyksellä Sarvelan runon kanssa. Eroa on vain siinä, että Sarvelan sanat herättivät suomalaisissa piireissä yleistä paheksumista.
Sitä sukupolvea, joka oli lähtenyt suomenkieltä käyttävistä kodeista ja suomenkielisen koulusivistyksen saatuansa ensimmäisenä tuli yliopistoon hakemaan lisätietoja ja käytti äidinkieltänsä, solvattiin kielensä tähden niin usein ja niin katkerasti sekä aiheettomasti, että loukkaukset ovat pysyneet muistissa vuosikymmenien aikana. Heidän parhaita, isänmaan hyötyä ja parasta edistystä tarkoittavia periaatteitaan ja ihanteitaan ivattiin ja häväistiin. Onko ihme, jos mieli vieläkin katkeroituu sitä muistellessa? Ja jos nykyisen ja ehkä vielä enemmän tulevien miespolvien joukossa olisi henkilöitä, jotka paheksuvat, että olen pannut paperille muistiin menneiden aikojen varjopuolia, niin tahdon puolustuksekseni mainita, että nämä kertomukset ovat pidettävät kulttuurikuvauksina, joista voi käsittää, minkätähden vanhat fennomaanit usein ovat katkeroita.
Kun Suomalaisessa Nuijassa puhuttiin ruotsia
Uusmaalaisessa osakunnassa oli eräs Emil Sourander niminen, eteväksi matemaatikoksi tunnettu maisteri, (myöhemmin tohtori), joka kilpapalkintoa saadakseen kirjoitti tieteellisen esityksen jostakin omasta valitsemastansa aineesta. Hänen kirjoituksensa joutui silloisen matematiikan professorin Mittag-Lefflerin arvosteltavaksi. Mutta Mittag-Leffler muisteli lukeneensa esityksen samasta aineesta, josta Sourander kirjoitti, ja väitti Souranderin kirjoitusta plagiaatiksi, jopa suorastaan kopioksi toisen henkilön tekemästä teoksesta. Sellainen syytös oli Souranderin kunniaa loukkaava, ja hän väitti professori Mittag-Lefflerin puhetta perättömäksi. Samalla Sourander vaati professoria joko todistamaan puheensa näyttämällä muillekin sen teoksen, mistä hänen (Souranderin) kirjoituksensa muka oli lainattu tahi peruuttamaan syytöksensä kirjallisesta näpistelystä. Professori väitti kivenkovaan lukeneensa jo ennen saman esityksen, mistä Sourander oli laatinut palkintokirjoituksensa, mutta ei muistanut, mistä kirjasta eikä voinut todistaa Souranderia vastaan tekemäänsä syytöstä. Sourander suuttui asiasta niin ankarasti, että hän, niin ruotsinmielinen kuin olikin, kiukustui sydämen pohjasta sekä Mittag-Lefflerille että hänen svekomaanisille puoluelaisillensa, hylkäsi koko ruotsikkojen puolueen ja liittyi suutuksissaan Suomalaiseen Nuijaan.
Sattui sitten kerran niin, että Suomalaisessa Nuijassa otettiin keskustelunalaiseksi eräs asia, joka koski kielikysymystä ja puolueiden välistä taistelua, ja siinä kysymyksessä halusi myös Sourander lausua mielipiteensä. Mutta kun hänen suomenkielen taitonsa oli heikko, niin hän pyysi saada lausua ajatuksensa ruotsiksi. Nuijan jäsenet vakuuttivat kaikki ymmärtävänsä ruotsia ja Souranderia kehoitettiin puhumaan ruotsiksi. Hänellä olikin paljon sanottavaa. Sattui kuitenkin niin, että hänen puhuessaan tuli kokoukseen eräs Nuijan jäsen, joka oli kotoisin Pohjanmaan ruotsalaiselta seudulta. Tämä heti Souranderin jälkeen pyysi puheenvuoroa äänekkäästi lausuen:
»Herr ordförande!»