Musa ei tyytynyt tähänkään lupaukseen, vaan huokaili ja valitteli yhä sittekin: "Jos meillä olisi kaksi sataa kivääriä, niin minä tulisin mukaan, mutta kun nyt olemme näin vähälukuiset, niin viholliset jonakuna yönä tekevät hyökkäyksen meitä vastaan ja tappavat meidät joka miehen".
Livingstone uudisti lupauksensa kulkea suoraan länteen päin, välttäen Masitujen aluetta. — Tuskin oli hän sinnepäin alkanut matkustaa, niin Musa ja kaikki muut Johanna-saarelaiset karkasivat seurueesta. Tällainen käytös oli jo niin suuresti harmistuttanut Livingstonea, että hän sanoo tunteneensa kiusausta ampua Musa ja muutkin rauhattomuuden synnyttäjät, vaan oli kuitenkin jäljestäpäin hyvillänsä, ettei hän ollut saastuttanut käsiänsä heidän verellänsä. Pari päivää myöhemmin koki toinenkin hänen miehistänsä samallaista levottomuutta saada toimeen, mutta Livingstone kielsi ankarasti, ettei Masituista saisi tästälähin hiiskua sanaakaan, ja sai siten uusia karkauksia vältetyksi.
Johanna-saarelaiset, jotka olivat palanneet takaisin meren rantamaalle, levittivät Kilva-kaupungissa sen huhun, että Livingstone oli Masitujen maassa murhattu. Tämä huhu saapui Englantiin ja maatieteellinen seura Lontoossa varusti heti retkikunnan tutkimaan, olisiko asia tosi vaiko ei. Retkikunta kulki Shire-virtaa myöten ylöspäin ja sai luotettavia tietoja siitä, että Livingstone vielä oli elossa, ja häneltä myöhemmin tulleet kirjeet todistivat asian todeksi.
Niassan rannoilta lähdettyänsä oli Livingstone tullut ennen aivan tuntemattomiin maihin, joissa orjakauppakin ja sen turmellukset eivät olleet ollenkaan tunnetut; näitä seutuja eivät mitkään ihmisryövärit olleet vielä saastuttaneet. Kuten Livingstone aina oli ennenkin huomannut tällaisissa maissa olevan asian laidan, olivat asukkaat todella hyviä ja vierasvaraisia ihmisiä, ja vähäisen palkan edestä he kuljettivat hänen tavaroitansa kylästä kylään. Ilman heidän apuansa ei Livingstone olisikaan millään tavoin voinut kulkea niiden tuntemattomien maiden kautta joihin hän nyt oli saapunut.
Sen jälkeen kun Johanna-saarelaiset olivat lähteneet karkuun hänen palveluksestansa, tuli Livingstone Lobisa nimiseen ylänkömaahan, jonka kautta kuljettuansa hän saapui leveään Lobemba-laaksoon, joka sateisella ajalla oli kokonaan tulvillansa. Laaksossa kulkee Kambesi eli Tshambesi niminen virta, jota muutamat matkustajat olivat selittäneet samaksi virraksi kun se, joka laskee Intian valtamereen. Livingstone luuli alussa myöskin tätä samaksi virraksi, mutta kun virran suunta oli aivan toisappäin, alkoi hän virtaa tarkemmin tutkia ja tuli huomaamaan, että se olikin alkuvirta toiseen vesistöön, joka kulki pohjoista kohti, ja laski Bangveolo-nimiseen järveen, josta taas lähti se suuri virta, joka on Tanganjika-järven länsipuolella. Tanganjikan ja tämän virran vesistöt eroitti korkeat vuorimaat, joiden yli kuljettuansa Livingstone löysi Liemba-nimisen järven. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että Liemba on juuri Tanganjikan eteläinen pää. Näiltä seuduilta tuli hän Londaan, jossa mainio päällikkö Kasembe hallitsi. Tämän maan olivat Eurooppalaiset tulleet tuntemaan ensi kerran portukalilaisen matkustajan tohtori Lacerdan kautta, joka v. 1798 oli käynyt Londassa, ja samoin oli majuri Monteiro käynyt siellä v. 1831, mutta nyt ei entistä pääkaupunkia enää ollut, sillä se oli jo muutettu toiseen paikkaan, kuten melkein aina tapahtuu Afrikassa, kun uusi ruhtinas tulee hallitukseen toisen jälkeen.
Ruhtinas Kasembeä sanoo Livingstone älykkääksi rotevaksi mieheksi. Koko henkivartija-joukkonsa läsnäollessa oli tämä vastaan-ottanut Livingstonen ja oli puettuna tavalliseen juhlapukuunsa, lyhyeen tulipunaiseen karttuunitakkiin. Eräs alapäällikkö, joka kuninkaan ja vanhempien päällikköjen neuvostossa oli määrätty hankkimaan tietoja valkoisesta miehestä, nousi kuninkaan edessä seisoalle ja selitti juhlallisella äänellä tutkimuksiensa seuraukset. Hän oli saanut tietää, että valkoinen mies oli tullut etsimään virtoja ja järviä, vaikka hän puolestaan ei voinut ymmärtää mitä valkoinen mies mokomilla tiedoilla tekisi; kuitenkin hän oli siitä vakuutettu, että valkoinen mies oli tullut hyvissä aikeissa. Kasembe tiedusteli mihin päin Livingstone nyt aikoisi kääntyä. Livingstone vastasi aikovansa kulkea eteläänpäin, jossa siellä päin kuuluu olevan järviä ja virtoja. Tähän virkkoi Kasembe: "Mitäs siellä teet? Onhan täällä vettä lähempänäkin". Ennenkun Kasembe lopetti kokouksen, antoi hän käskyn, että valkoisen miehen piti saada esteettömästi kulkea hänen maassansa mihin hän vaan tahtoi. Livingstone oli ensimmäinen Englantilainen, jonka hän oli nähnyt, ja hän oli mieltynyt tähän valkoiseen mieheen.
Vähän aikaa sen jälkeen kun Livingstone oli viety kuninkaan eteen, tuli kuningatarkin suureen huoneesen, ympärillänsä suuri joukko keihäillä varustettuja nais-sotureita. Kuningatar oli kaunis nuori nainen, ja selvästi näkyi, että hän oli tahtonut tehdä valtaavan vaikutuksen tuohon muka sivistymättömään valkoiseen mieheen, sillä hän oli pukeunut oikein komeasti ja piti kädessään summattoman suurta keihästä. Mutta Livingstone oli odottanut hänen näyttäymistään aivan toisellaiseksi, ja hän ei voinut pidättää itseänsä purskahtamasta kaikuvaan nauruun, joka poisti koko vaikutuksen tuosta juhlallisesta näyttäymisestä, sillä hänen naurunsa oli niin raikas, että hänen majesteettinsa kuningatar ensimmäisenä yhtyi nauramaan, ja naissoturit oikeiden hovinaisten tavan mukaan, katsoivat velvollisuudekseen seurata ylhäistä esimerkkiä. Kuningatar joutui tästä varsin hämillensä ja lähti seuralaistensa kanssa pois huoneesta. Tämmöinen peräytyminen ei ole juuri kuningattarelle sopiva, ja oli varsin nolo verraten hänen muhkeaan näyttäytymiseensä.
Vuoden 1867 alusta, jolloin Livingstone tuli Kasemben hoviin, maaliskuun puoliväliin saakka v. 1869, jolloin hän tuli Udshidshiin Tanganjikan itä-rannalla, työskenteli hän oikaisten niitä virheitä, joita portukalilaiset matkustajat ovat tehneet kertomuksissaan. Kun Portukalilaiset puhuvat Kambesi-virrasta, nimittävät he sitä "meidän oma Kambesi", s.o. siksi virraksi, joka heidän alueensa kautta kulkee Mosambikin kanavaan. Saadakseen selkoa näistä asioista, tutki Livingstone näitä seutuja matkustellen useita kuukausia ristiin rastiin, kysellen jokaiselta vastaantulijalta samoja asioita, kunnes hänen täytyi niistä lakata, ettei sanottaisi: "Se mies on hullu; hänellä on vettä aivoissa".
Hänen tutkimustensa kautta on kuitenkin tullut selville, ettei Kambesi ole minkäänlaisessa yhteydessä Intianmereen laskevan Sambesin kanssa, vaan että se päinvastoin laskee aivan toisanne päin. Erhetys on arvattavasti tapahtunut siten, että toht. Lacerda kulkiessaan täällä oli kuullut Kambesin nimen ja arvelematta pitänyt sitä samana kuin Sambesi ja piirtänyt sen suunnan viimeksi mainitun virran mukaan.
Ruhtinas Kasemben hovista lähdettyänsä löysi Livingstone Moero eli Mviru nimisen järven, johon etelästäpäin laskee suuri ja vesirikas virta nimeltä Luapula. Tämän virran hän löysi kun hän kulki ympäri järven rantoja sen eteläpäähän. Kun hän sitte seurasi Luapula-virtaa ylöspäin etelää kohti, tuli hän huomaamaan, että se tuli suuresta Bangveolo- eli Bemba-järvestä, joka pinta-alaltaan on melkein saman kokoinen kuin Tanganjika-järvikin. Tutkiessaan mikä olisi suurin Bangveoloon laskeva virta, huomasi hän, että se oli Kambesi. Tämän virran juoksun hän oli siis tullut tuntemaan sen lähteistä Bangveoloon saakka, ja että virta jatkui eri nimellä (Luapula) Mviru-järveen, eikä lakkaa siihenkään, vaan juoksee yhä pohjoiseen mutkitellen joskus länteenkin päin. Oli siis tullut selväksi, ettei tämä virta ollut laisinkaan sama kuin Mosambikin kanavaan laskeva Sambesi, vaikka sen nimi oli jotenkin yhtäläinen. Livingstone oli vakuutettu, että hän nyt oli löytänyt Niili-virran alkulähteet, sillä hän luuli Luapula-virran olevan yhteydessä Niilin kanssa; mutta myöhemmin on Amerikkalaisen Stanleyn tutkimusmatka selittänyt, että Luapula onkin Kongo-virran alkuvirta. Tultuansa tuntemaan Kambesin ja ne järvet, joiden kautta se kulkee, palasi Livingstone takaisin Kasemben hoviin. Siellä hän näki vanhan harmaapartaisen arapialaisen nimeltä Mohammed ben Sali, jonka Kasembe oli ottanut vangiksi epäluulon alaisena. Livingstone vaikutti, että hän päästettiin vapaaksi, mutta sai sitä kyllä jäljestäpäin katua, sillä tämä palkitsi hyvän työn pahalla ja vietteli Livingstonen palvelijat, jotka kaikki paitsi kahta hylkäsivät isäntänsä ja menivät tuon arapialaisen palvelukseen. Useimmat heistä katuivat kuitenkin käytöstänsä ja palasivat Livingstonen luo, joka Kasemben luota Londasta matkusti Tanganjikan itäpuolelle Udshidshiin, johon hän tuli maaliskuussa 1869.