Muutamat englantilaiset sotalaivain päälliköt, jotka olivat tänne saapuneet, tarjoutuivat viemään Livingstonen joko S:t Helenaan tai Englantiin, mutta vaikka tämä tarjous olikin hänelle hyvin houkutteleva, niin ei Livingstone tahtonut sitä hyväksensä käyttää, sillä hän oli mukanansa tuonut Sekeletun alamaisia rantamaalle ja tahtoi johdattaa heidät takaisin, sillä he eivät olisi omin neuvoin kotiinsa päässeet. Tässäkin ilmautuu Livingstonen jalomielisyys ja tarkkatuntoisuus kun hän ennen lähti vaivaloiselle matkalle takaisin, kuin olisi oman terveytensä ja mukavuutensa vuoksi eronnut kumppaneistaan. Hänen tarkoituksensa oli palata Sekeletun maahan ja seuraten Liambeyta sieltä etsiä tie Afrikan itäpuoleiselle rantamaalle. Jo kesäkuun 14 p:nä oli hän lääkärin avulla parantunut sen verran, että hän taisi käydä seuralaistensa kanssa tervehtimässä piispaa. Herra Gabriel oli Makololoille lahjoittanut vaatetta niin paljon, että he jokainen olivat vaatetetut juovaisiin pumpulivaatteisiin ja punaiset lasit päässä. Piispa vastaanotti heidät kuvernörinä, hallituksen palatsissa. Kyseltyänsä Livingstonelta älykkäästi kaikellaisia seikkoja Makololojen oloista, antoi hän näille rajattoman luvan käydä Loandassa niin usein kuin he vaan tahtoivat. Makololot olivat tästä vastaanotosta varsin hyvillänsä.

Yleisesti huomattiin Loandassa Makololojen käytös hiljaiseksi ja siivoksi. He eivät voineet kylliksensä ihmetellä suuria eurooppalaisten tapaan rakennettuja kaksinkertaisia kivirakennuksia ja kirkkoja äärettömän valtameren rannikolla. Kaksinkertaisia kivirakennuksia he eivät voineet käsittää huoneiksi, vaan selittivät niiden olevan vuoria, joissa oli monta luolaa. Huoneeksi he käsittivät samallaisen pyöreän oljista ja seipäistä rakennetun majan kuin heidän omat asumuksensa ovat. Suuret laivatkin olivat heille jotakin ennen aavistamatonta ja he arvelivat niistä, ettei ne mitään pursia olekkaan, vaan kaupunkeja, ja kummoisia kaupunkeja, joihin piti kiipeämän köyttä myöten!

Laivaväestön ystävällisyys, kun he Makololoille jakoivat ateriansa, aivan samoin kuin nämäkin olisivat samallaisissa oloissa tehneet, miellytti heitä suuresti, ja erittäinkin se seikka, että laivan väestön päälliköt, upserit, jotka he saivat tietää Livingstonen kansalaisiksi ja olevan täällä estämässä mustien ihmisten myymistä, osoittivat Livingstonea kohtaan suurta kohtelijaisuutta ja ystävyyttä, vaikutti heissä hyvin edullisen tunteen Livingstonea kohtaan. He olivat matkalla Linyantista Loandaan osoittaneet Livingstonea kohtaan suurta uskollisuutta ja nyt hän nousi heidän silmissään vielä suurempaan arvoon, sillä he näkivät nyt sen, jota itse olivat aavistaneet, että Livingstone kansalaistensa kesken nautti tavallista suurempaa kunnioitusta ja arvoa, ja tämän jälkeen Makololot kohtelivat häntä suurimmalla kunnioituksella.

Elokuun alussa uudistui Livingstonen tauti ja hän oli kauan sairaana ennenkun hän toistamiseen parani. Sillä välin olivat hänen toverinsa Makololot keksineet sen elatuskeinon, että rupesivat kaupunkilaisten kanssa tekemään polttopuun kauppaa. Joka aamu lähtivät he varhain ulos kaupungista ja keräsivät asumattomilta seuduilta polttopuita jotka he kantamalla toivat kaupunkiin, jakoivat ne pienempiin kimppuihin ja saivat ne helposti kaupaksi koska he antoivat suurempia kimppuja kuin tavalliset puun kantajat. Kun satamaan tuli kivihiilillä lastattu laiva Englannista tuoden varoja englantilaisille sotalaivoille, niin hra Gabriel toimitti Makololoille työ-ansiota, että he saivat olla laivaa tyhjentämässä. Kuukauden päivät he tekivät tätä työtä uutterasti aamusta iltaan, eikä mikään heitä niin suuresti ihmetyttänyt kuin se suuri tavaran paljous, joka yhteen laivaan mahtui. He kertoivat sittemmin kuinka he puolitoista kuun kiertoa olivat niin ahkeraan kuin taisivat aamusta iltaan purkaneet laivasta ulos "poltettavia kiviä" mutta kuitenkin jäi pian saman verran jäljelle. Ansaitsemillansa rahoilla he ostivat vaatteita, kaulahelmiä ja muita tavaroita viedäksensä ne kotiansa.

Livingstone julkaisi muutamia kirjoituksia Angolan sanomalehdissä, kertoen niissä matkoistansa ja tarkoituksestansa saada sisämaa avatuksi kaupalle, ja nämä kirjoitukset saavuttivat Loandan hallituksen ja kauppiaiden suosion siinä määrässä, että yleisten töiden toimisto (Junta da Fazenda publica) hänen ylhäisyytensä piispan kehoituksesta päätti antaa kauniin lahjan Sekeletulle. Lahjaksi määrättiin täydellinen everstin puku ja hevonen, sekä useita pukuja jokaiselle Livingstonen seuralaiselle. Kauppiaat puolestaan kokosivat yhteisellä keräyksellä lahjoitukseksi koko joukon näytteitä kaikista heidän tavaroistansa, sekä kaksi aasia, toivoen että tämä eläinrotu sikiäisi Sekeletun maassa, sillä aasi ei kuole tsetse-kärpäsen puremisesta niinkuin hevoset ja raavas-eläimet. Samalla antoivat piispa ja kauppiaat Livingstonelle suosituskirjeitä Portukalilaisille virkamiehille Itä-Afrikassa.

III.

Livingstone lähti nyt palausmatkalle ja myytyänsä jäljellä olevan elefantin luun, jonka Sekeletu oli lähettänyt, osti hän runsaan määrän pumpulivaatetta, ampumavaroja, kaulahelmiä ja pyssyn jokaiselle seuralaisellensa. Makololot olivat itsellensä hankkineet niin paljon tavaraa, etteivät he voineet kantaa Livingstonen tavaroita ja sen vuoksi piispa antoi hänelle 20 miestä kantamaan hänen tavaroitansa ja lähetti hänen edellensä, niin pitkälle kuin hänen matkansa ulottui, käskyn kaikille päälliköille, että he auttaisivat Livingstonea kaikella tavoin voimiensa mukaan. Ystäviltänsä Philomela-laivalla sai Livingstone uuden oivallisen teltan, jonka he olivat hänelle valmistaneet purjekankaasta. Häntä seurasi pitkän matkaa hänen ystävällinen isäntänsä ja kansalaisensa h:ra Gabriel, joka väsymättömällä huolenpidollaan Livingstonesta sekä antelijaisuudellaan Makololoja kohtaan oli tullut heille kaikille rakkaaksi. Koko palausmatkalla Linyantiin puhuivat Makololot hänestä suurella kunnioituksella. Kaikkialla Portukalilaisten alueella vastaanotettiin Livingstone seuralaisineen suurella vierasvaraisuudella ja hän kehuukin sekä maata että kansaa suuresti. Maa on, kuten hän sanoo, erittäin hedelmällistä, kahvi- ja pumpuli-pensas kasvaa täällä varsin hyvin ja pumpulista kehräävät vaimot lankaa, josta miehet kutovat vaatteita. Kahvi on jesuittain tänne tuoma ja on oivallista Mokka-laatua. Vaikka Portukalilaiset eivät likimainkaan hyvin täällä viljele maata eivätkä käytä hyväksensä sen suuria rikkauksia, varsinkaan sen runsaita metalli-aarteita, niin on teollisuus kuitenkin tyydyttävällä kannalla ja parempi kuin yleinen luulo siitä on Euroopassa. Käsityöläisiä saa siellä hyvin helposta palkasta työhön ja maanviljelijöitä vielä helpommasta. Kuitenkin on siellä paljo epäkohtia ja kaikellaisia ennakkoluuloja poistettavana ja pääsyy maassa vallitseviin epäkohtiin on se, etteivät siellä asuvat Portukalilaiset tahdo asettua sinne vakinaisesti asumaan, vaan kerättyänsä siellä rikkauksia, muuttavat tavallisesti takaisin kotomaahansa.

Helmikuussa v. 1855 saapui Livingstone Kassandjeen, jossa hän tulomatkallansakin oli käynyt. Välttääksensä niitä kiskomisia, joita hän tulomatkalla oli saanut kokea, lähti hän yhdessä erään Portukalilaisen kauppiaan kanssa matkustamaan pohjoisempaa tietä ja tuli Kabango nimiseen kaupunkiin, jossa Muatajanvo nimisen mahtavan neekeriruhtinaan alamainen päällikkö Muatsantsa hallitsi. Hänen kaupungissaan oli pari sataa pientä mökkiä ja kymmenkunta nelikulmaista huonetta, jotka olivat siten rakennetut, että maahan oli lyöty seipäitä ja niiden väliin oli kierretty heiniä. Asukkaat olivat ystävällisiä, mutta osoittivatpa vähän petollisuuttakin. Livingstone jatkoi täältä matkaansa melkein asumattomien seutujen kautta ja monessa kohden täytyi hänen seuralaistensa raivata tietä tiheiden metsien halki ja asukkaat, joita oli varsin harvassa, olivat yhtä saaliinhimoisia kuin niilläkin seuduilla, joiden kautta he olivat ensikerralla kulkeneet. Kuljettuansa Dilolo-järven ohitse, tulivat matkustajat Katema nimisen päällikön luo, jonka tuttavaksi he jo olivat tulleet Loandaan mennessänsä. Tämä alaruhtinas tahtoi osoittaa arvoansa oikein selvästi siten, että hän ratsasti palvelijansa hartioilla. Hän sai Livingstonelta muutamia lahjoja, ja osoitti kiitollisuuttansa antamalla vastalahjoja ja oppaan. Tästälähin kulki Livingstone takaisin Makololojen maahan samaa tietä, jota hän oli tullutkin. Ruhtinas Shinten tykönä hän sai uudelleen kokea tämän miehen ystävällistä käytöstapaa ja palkitsi hänen ystävyytensä runsailla lahjoilla. Shinte kestitsi häntä monta päivää. Livingstone oli rantamaalta tuonut mukanansa monenlaisia hedelmäpuun siemeniä ja taimia. Kun talvi-aika oli paraillaan, niin ei Livingstone tahtonut viedä näitä arkoja kasvia etelämpään, Makololojen maahan, sillä hän pelkäsi niiden siellä kuolevan, vaan jätti ne Shinten luokse, jossa ne istutettiin maahan ja jäivät asukkaiden hoidettaviksi.

Ihastuksella kertoo Livingstone, että kaikki Keski-Afrikan kansakunnat ovat hyvin taipuisat maata viljelemään. Makololot olivat Angolassa keränneet monenlaisten viljelyskasvien siemeniä, ja jakoivat niitä nyt ystävillensä. Muutamilla oli myöskin sipulia ja pippuria istutettuna pienissä tinaisissa astioissa. Se seikka, että Balondalaisten omien asuntojen ympärillä oli istutettu tupakkaa, sokuriruokoa ja höystekasvia, vaikutti Livingstonessa sen vakuutuksen, että hänenkin tuomansa kasvit hoidettaisiin. Hän erosi Shinten luota parhaimmassa ystävyydessä ja jatkoi matkaansa hänen sisarensa Manenkon kylään. Sinne oli hän menomatkalla jättänyt talletettavaksi gummista tehdyn venheen, joka oli siten tehty, että sen voisi tarpeen vaatiessa panna kokoon; mutta tarkemmin sitä katseltaessa huomattiin, että hiiri oli nakertanut reiän sen pohjaan ja tehnyt siten koko venheen kelvottomaksi. Livingstonen seuralaiset ostivat täällä puisia venheitä kylän asukkailta ja hinta oli venheen pituinen helminauha. Matkustavaiset olivat joutuneet likelle oman maansa rajoja, ja tsetse-kärpänen teki heille taas vahinkoa. Livingstone huomasi, että hänen ratsastushärkäänsä oli tsetse purrut ja tahtoi teurastaa sen saadaksensa edes sen lihan hyväksensä, mutta hänen seuralaisensa eivät tahtoneet sitä teurastaa, sillä he säälivät sitä. Tämä härkä oli kantanut Livingstonea selässänsä suuren osan matkasta edestakaisin ja oli aina pysynyt yhtä vastahakoisena eikä koskaan näyttänyt tyytyvän isäntänsä ilkeyteen kun hän joka aamu pakoitti härkänsä jättämään herttaiset laitumet jatkaaksensa matkaa. Livingstone kertoo tästä itsepäisestä elukasta, että sen selässä oli parempi ratsastaa kuin muiden härkien, mutta se oli luonteeltaan paljo äksympi. Tosin olivat sen sarvet kasvaneet alaspäin, niin ettei se niillä voinut puskea, mutta sen tapana oli milloin päähän pälähti, kesken hiljaista eteenpäin kulkua syöstä äkkiä sivullepäin. Suitsien asemesta oli sillä kuonossa olevan ruston lävitse pistetty kapula, johon hihna oli kiinnitetty. Kun hihnaa veti kiinteälle, sai härän juoksemaan; jos hihnaa veti sivullepäin, käänsi se päänsä sinne, mutta piti toisen silmänsä kuitenkin kiellettyyn suuntaan päin ja meni sinne huolimatta ratsastajan kaikista ohjauksista. Ainoa keino, jolla Livingstone sai tämän itsepäisen palvelijansa seisattumaan, oli, että hän löi sitä vitsalla turpaan. Kun härkä syöksi jonkun köynnöskasvin alaitse, jota sen isäntä ei voinut välttää, veti kasvi usein ratsastajan suin päin maahan ja tämmöistä tilaisuutta ei härkä koskaan laiminlyönyt koettamatta kaupan päällisiksi potkaista isäntäänsä, jolla muka ei ollut hänen ystävyyttään, eikä sitä ansainnutkaan. — Makololojen hellätuntoisuus teki, että "Sindbad" (siksi nimitti Livingstone härkäänsä) sai rauhassa päättää päivänsä.