Hän otti muutamia askelia, vieläkin kaunis pää miettiväisesti kumarruksissa. Hän onnahti hiukan kävellessään, ja hänellä sanottiin olevan vasemmassa jalassaan vain neljä varvasta.
Zeno alkoi heti uudelleen hilata köyttä ylös, mutta hetkistä myöhemmin keisari seisahtui ihan hänen viereensä.
"Se on hyödytöntä", sanoi hän; "minä en voi lähteä mukaanne."
Zeno oli kuin ukkosen lyömä ja seisoi liikkumatonna köysi käsissään.
"Ettekö tahdo lähteä?" kertasi hän, miltei älyttömästi. "Ettekö tahdo päästä vapauteen, nyt kun kaikki on valmiina?"
"En voi. Menkää alas köyttänne myöten ennenkuin nostetaan hälyytys. Seuratkoon teitä Jumalan siunaus jalomielisestä rohkeudestanne, ja minun sydämelliset kiitokseni. Minä häpeän, ettei minulla ole mitään muuta tarjottavana teille. Minä en voi lähteä."
"Mutta miksi? Miksi?"
Carlo Zeno ei voinut muistaa olleensa koskaan elämässään niin hämmästyksissään, ja niin ovat nekin, jotka tarinaniekan ympärille keräytyneinä kuuntelevat hänen kertomustaan. Mutta kertomus on tosi; ja monta vuotta jälkeenpäin muudan Carlo Zenon pojanpojista, kelpo Bellunon piispa-vanhus, kirjoitti sen muistiin sellaisena kuin oli kuullut sen isoisänsä huulilta. Sitäpaitsi se on historiaa. Vangittu Johannes-keisari kieltäytyi jättämästä vankilaansa, sittenkuin Zeno oli pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä valmistaakseen vallankumousta ja kiivennyt torniin yksinään.
"Andronikuksella on pieni poikani palatsissa", sanoi vanki; "jos minä karkaan, sokaisee hän lapsen silmät kiehuvalla etikalla ja kukaties silpoo hänet tai surmaa kiduttamalla. Pelastakaa hänet ensin, sitten lähden mukaanne."
Oli jotakin hyvin ylevää vangin äänessä ja päänasennossa, hänen lausuessaan tämän. Zeno ei voinut olla kunnioittamatta häntä, mutta kuitenkin hän oli syvästi pettynyt. Hän koetti kumota esitettyä syytä vastaväitteellä.