"Me emme ole hukassa, jollei miehenne ole hereillä", sanoi hän. "Viekää minut hänen luokseen." Kapteenin vaimo tuijotti häneen. "Muuta keinoa ei ole. Jos hän on hereillä, kerrotte te hänelle, että minä tulin torniin ja että te tulitte ilmaisemaan minut hänelle ja jättämään minut hänen käsiinsä. Silloin olette ainakin te turvassa, ja minä jättäydyn onneni varaan. Jos hän nukkuu, ei minulla ole mitään pelättävää."
Hän veti naisen ovelle ja alkoi itse irroittaa telkeä. Vaimo oli ymmärtänyt hänen olevan oikeassa, mikäli asia koski hänen omaa turvallisuuttaan, ja hän auttoi Zenoa. Sarvilyhty oli eteisen kivilattialla portaiden yläpäässä, mihin vaimo oli sen jättänyt viimeksi ylös tullessaan. Ennen alasmenoaan hän telkesi oven ulkoapäin niinkuin tavallisesti, ja näytti sitten tietä.
Ensimmäisellä siltamalla hän avasi erään oven niin hiljaa kuin saattoi ja meni sisään, jättäen Zenon kynnykselle. Se oli makuuhuone, ja Zeno kuuli keventyneenä kapteenin kuorsaavan hengityksen. Hän astui sisään ja katsahti nukkuvan miehen kasvoihin, jotka voimakkaan rohdon vaikutuksesta olivat tumman punoittavat, ja Zeno epäili mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan herätä. Vaimo, joka ei tiennyt suuren ooppiumiannoksen vaikutustapaa, pelkäsi, että hänen miehensä aukaisisi silmänsä, ja hän nyhtäisi Zenoa hihasta vetääkseen hänet pois. Mutta venetsialainen hymyili.
"Hän nukkuu ainakin kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Antakaa minulle hänen viittansa ja kypäränsä. Jos en näe ketään hereillä, jätän ne ulkoportille. Muuten lähetän ne huomenaamulla torniin vaatekorissa."
Kapteenin vaimo totteli, vähemmän peloissaan kuin ensi alussa. Zeno verhosi kasvonsa puoleksi avaran viitan suojaan ja heitti sen yhden kulman olkapäänsä yli, josta se riippui alas, paljastaen näkyviin kolme leveää kultapäärmettä, jotka olivat kapteenin arvomerkkinä henkivartioväessä. Kirkkaan kypärän huipun muodosti kullattu kotka, joka tuskin ollenkaan erosi nykyisen Saksan henkikaartin rykmentin kypäräkoristeesta.
"Näyttäkää nyt minulle tietä", sanoi Zeno.
Viitan laskosten alla hänellä oli leveäteräinen tuppipuukko valmiina kourassaan, ja se ei ollutkaan mikään huono ase Carlo Zenon kaltaisen miehen kädessä. Kapteenin vaimo kulki edellä lyhtyä kantaen.
Seuraavan porrasjakson juurella hän oli vähällä kompastua vartiaan, joka puoleksi istuen virui alimmalla astuimella nukkuen juopuneen unta. Hänen pörröinen päänsä oli retkahtanut rintaa vasten, ja sääret sojottivat suorina harillaan, niinkuin puunuken jalat. Hänen kätensä olivat auki kämmenet ylöspäin, toinen polvella, toinen vieressä portaiden astuimella. Ja hänen kypäränsä, joka oli vierähtänyt pois hänen päästään, oli sattunut pysähtymään juuri hänen jalkainsa väliin, oikein päin ja vastapäätä häntä, ikäänkuin vartioiden hänen untaan kuin jokin elävä olento.
Siinä kerroksessa, johon he nyt olivat saapuneet, oli kapteenin ja hänen vaimonsa asuintupa, eikä ollut tarpeellista pitää vartiaa ylempänä tornissa. Sisäpuolelta salvattu raudoitettu ovi katkaisi tien ja oli avattava, ennenkuin Zeno pääsi kauemmaksi. Mutta kun ovi oli alituisessa käytännössä, oli lukko hyvässä voiteessa ja salvat lipsahtivat pois miltei äänettömästi. Siitä huolimatta Zeno, seuratessaan kumppaniaan seuraavaa porrasjaksoa alas, veti ylös oikeaa käsivarttaan peittävää viitan lievettä, kunnes se vain juuri parahiksi peitti hänen kädessään olevan paljastetun puukon.
He saapuivat lähinnä alempaan kerrokseen, missä ylempi vartiohuone oli. Ovi oli puoleksi auki ja sisällä paloi lamppu, mutta kun ikkuna antoi Blachernaen avaralle pihalle päin, ei virralle ollut näkynyt mitään valoa. Zeno kuuli ääniä ja näki kaksi vartiaa juopottelun touhussa tammisen pöydän päässä. Askelia kuullessaan toinen miehistä nousi joutuisasti ylös, mutta hoiperteli koettaessaan kävellä ovelle.