Sillävälin Nektaria levitti muut tuomisensa puhtaalle laudalle. Siinä oli pieni kaakku ruskeaa leipää ja kolme pientä öljyssä paistettua kalaa, jollaisia voi ostaa kadunkulmista, missä valmistetaan ruokaa kaikkein köyhimmille ihmisille. Molemmat lapset tuijottivat tuohon herkulliseen ateriaan nälkäisin silmin. He olivat poikia, vain seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä, ja heidän ryysynsä olivat sidotut heidän verhokseen kaikenlaisilla nuoranpätkillä ja liinansiekaleilla. Mutta he olivat aivan hiljaa eivätkä yrittäneetkään ottaa osaansa ennenkuin Zoë tuli pöydän ääreen ja taittoi ruskean leivän neljään yhtä suureen osaan valkoisilla sormillaan. Siten tuli yksi pala kummallekin pojalle ja yksi Nektarialle, ja yhden palan piti tyttö itse; mutta kalaa hän ei tahtonut ottaa, kun niitä oli vain kolme.
"Siinä on kaikki mitä sain ostetuksi sillä rahalla", sanoi Nektaria.
"Maito on kovin kallista nykyään."
"Miksi annatte sitä minulle?" kysyi sairas nainen lempeällä ja heikolla äänellä. "Te ruokitte vain kuollutta, ja elävät tarvitsevat ravintoa."
"Äiti!" huudahti Zoë moittivasti, "jos rakastatte meitä, niin älkää puhukokaan poislähdöstänne! Bukaralainen on luvannut tuoda lääkärin teitä katsomaan ja antaa meille rahaa kaikkeen mitä tarvitsette. Hän tulee huomenna, varhain aamulla, ja te paranette ja jäätte elämään! Eikö ole niinkuin sanon, Nektaria?"
Vanha vaimo nyökäytti päätään vastaukseksi syödä mutustaessaan ruskeaa leipäänsä, mutta ei sanonut mitään eikä nostanut katsettaan. Oli äänetöntä jonkun aikaa.
"Ja mitä olet sinä luvannut bukaralaiselle?" kysyi äiti vihdoin, kiinnittäen surullisen katseensa Zoën kasvoihin. "Onko milloinkaan kukaan hänen heimostaan antanut kenellekään meikäläiselle mitään ilman korvausta?"
"En ole luvannut mitään", vastasi Zoë, kohdaten levollisesti äitinsä kiinteän katseen. Hänen äänensä vivahti kuitenkin hiukan väkinäiseltä.
"Ei mitään vielä", sanoi sairas. "Minä ymmärrän. Mutta se tulee — se tulee liiankin pian!"
Hän käänsi poispäin tyynyllä lepäävän päänsä, ja viimeiset sanat ääntyivät tuskin kuuluvasti. Pienet pojat eivät niitä kuulleet eivätkä olisi ymmärtäneetkään; mutta vanha Nektaria kuuli ne ja viittoili Zoëlle. Viittaukset merkitsivät, että vähän myöhemmin, sittenkuin sairas olisi unenhorteessa, Nektarialla oli jotakin kerrottavaa; ja Zoë nyökkäsi.
Jälleen vallitsi äänettömyys, kunnes kaikki olivat lopettaneet syöntinsä ja juoneet vuorotellen savisesta vesiruukusta. Sitten he istuivat hiljaa ja äänettöminä jonkun aikaa, ja vaikka ikkunat ja ovi olivat kiinni, saattoivat he kuulla hullun naisen laulavan jälleen: