Arethusa: Konstantinopolin orjatar

by F. Marion Crawford

Siitä syystä Carlo Zeno ja hänen ystävänsä olivat asettuneet vanhaan kaupunkiin, kreikkalaisten, bukaralaisten, juutalaisten ja tsherkessien joukkoon, ja jättäneet genualaiset Peraan yksikseen, ollen ikäänkuin ei heitä olisi ollut olemassakaan. Tätä kuvittelua ei tosin aina ollut helppo pitää yllä, sillä Zenolla oli erittäin hyvät silmät eikä hän voinut olla näkemättä noita ihmiskunnan mätämunia Kultaisen Sarven vastarannalta, istuessaan parvekkeellaan kevätiltoina; ja hänen ainoana lohtunaan oli haaveilla, kuinka tuhoaisi heitä tukuttain, hakkaisi heitä kappaleiksi sadoittain ja tuhansittain ja pinoisi pyramiideja heidän rumista irvistävistä päistään. Mitävarten he olivat genualaisia? Carlo Zeno olisi kernaammin ottanut korvapuustin turkkilaiselta Amurad-sulttaanilta, joka asui salmen toisella puolen Vähässä-Aasiassa, kuin kohteliaan sanan vähimmän vastenmieliseltä noista vihoviimeisistä genualais-kuvatuksista. "Katsokaa", sanoi Tertullianus kerran ivallisesti, "kuinka nuo kristityt rakastavat toisiaan." Asiat eivät olleet parantuneet yhdessätoista vuosisadassa senjälkeenkuin tuo oppinut kirkon tohtori oli lähtenyt tästä elämästä, arvatenkin helläsydämisempään maailmaan. Mutta Carlo Zeno olisi vastannut, että genualaiset eivät olleet kristityltä enempää kuin muulit, eivätkä läheskään sen vertaa kuin siat, jotka kaikki ovat autuaan Antonius-pyhimyksen erikoisen suojeluksen alaisia.

Juuri siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, olivat nuo inhottavat genualais-roistot vielä lisäksi vallankumouksen voitokkaalla puolella. He olivat nimittäin auttaneet keisari Andronikusta vangitsemaan isänsä, keisari Johanneksen, Amenan torniin kaupungin pohjoisosassa, Kultaisen Sarven rannalla, sekä sulkemaan molemmat nuoremmat veljensä toiseen tyrmään. Totta kyllä oli Johannes-keisari määrännyt Andronikuksen ja hänen pienen viisivuotiaan poikansa sokaistavaksi kiehuvalla etikalla, mutta genualainen raha oli saanut etikan ihmeellisesti muuttumaan lienteäksi valkoviiniksi ja alentanut lämpömäärän kiehumapisteestä terveelliseksi pesuvesilämmöksi, niin ettei poika enempää kuin isäkään kärsineet mitään vahinkoa tuosta toimenpiteestä. Mutta Andronikus kantoi isälleen kaunaa pelkästä aikomuksestakin ja oli kostanut ottamalla häneltä valtakunnan, sen verran kuin sitä oli, ensi aluksi, varaten itselleen ilon murhauttaa isänsä ja veljensä sopivaan aikaan vastedes.

Kaikki tämä oli epäilemättä niinkuin olla pitikin, ja Andronikus oli kiistämättä keisari sillä haavaa, koska genualaiset ja sulttaani Amurad niin tahtoivat; mutta Amurad ei ollut aina ollut hänen ystävänsä, eivätkä genualaiset olleet aina olleet voitonpuolella venetsialaisista; tuuli saattoi kääntyä yks'kaks' ja myrskynpuuska tempaista hänet pois valtaistuimelta vielä nopeammin kuin lempeä tuulenleyhkä oli hänet sille nostattanut.

Niin ajatteli Zenokin ja aprikoi mielessään, näkisikö sallimus ehkä hyväksi tehdä hänestä myrskynhengen. Hän välitti hyvin vähän Kauniista Johanneksesta, joksi Paleologosta nimitettiin, mutta hän välitti melkoisesti mahdollisesta tilaisuudesta ajaa genualaiset pois Perasta ja saada Tenedos-saari Venetsian tasavallalle.

Ja nyt hän oli suorittanut päivän liikeasiat ja syönyt päivälliseksi paistettua palamiittia, sillä päivä oli perjantai ja palamiitti paras kala mikä vedessä ui Dardanellien ja Mustanmeren välillä; ja Zeno olisi yhtä vähän syönyt lihaa kieltäymyspäivänä kuin hän olisi istunut pöytään genualaisen kanssa. Hänet oli kasvatettu hengelliseen säätyyn, ja vaikka yritys tehdä hänestä pappia oli epäonnistunut silminnähtävistä syistä, noudatti hän uskollisesti niitä pikku sääntöjä ja määräyksiä, joita hänet oli opetettu pitämään pelastuksen välikappaleina, koska hän oli pikaluontoinen ja altis etsimään vaaroja, eikä koskaan ulkona liikkuessaan voinut olla varma, palaisiko elävänä kotiin. Hän ei ollut riidanhaluinen omasta puolestaan, mutta hän antautui ihmeen helposti ajamaan toisten ihmisten riitakysymyksiä, milloin nämä näyttivät olevan oikeassa. Mitä toivottomampi jokin oikea asia tai pyrkimys oli, sitä varmempi oli, että Carlo Zeno ottaisi puoltaakseen sitä ja taistelisi sen puolesta niinkuin se olisi ollut hänen omansa.

Mutta nyt, jos koskaan, hän oli rauhallisella päällä; sillä dalmatialainen kokki oli valmistanut palamiitin parahultaisesti; salaatti, joka oli sitä seurannut, oli laitettu hänen mielensä mukaan, niin että raastetut pippurit, säilykeoliivit, anshovikset ja kardemummansiemenet oli kaikki sekoitettu kähäräin salaatinlehtien joukkoon; ja aterian lopuksi nautittava viinikulaus oli kimmeltänyt murano-lasissa kuin elävä kulta, ja sen maku, kun hän ajatuksissaan oli sitä maistellut, oli saanut hänet ajattelemaan tuoksua, jonka tyven päivänpaiste saa uhkumaan viiniköynnöksissä ja puissa riippuvista hedelmistä. Hän istui tilavassa nojatuolissa katetulla parvekkeellaan ja hänellä oli sellainen tunne, että sillä hetkellä rauha ja hiljainen kodikkuus olivat melkein yhtä suloiset kuin maailman paras taistelu. Enempää olisi ollut mahdoton sanoa.

Aurinko oli alhaalla, sillä keväiset päivät eivät vielä olleet pitkät, ja kaupungin varjo lankesi jo Kultaisen Sarven syvän, sinisen veden poikki. Zeno katseli alas eloisaan näköalaan. Hänen terävä katseensa seurasi ohiliukuvia veneitä ja pehmeni, sillä niiden näkeminen sai hänet muistelemaan Venetsiaa, laguuneja ja kotiaan. Parantumattomin kulkuri on tavallisesti toivottomimman hellämielinen kotipaikkaansa kohtaan.

Zenolla oli ruskeat silmät, joiden katse voi pehmetä kuin naisen, mutta paljon useammin ne olivat terävät ja valppaat, ottaen nopeilla käänteillä huomioonsa kaiken mitä oli nähtävissä, kunnes kiintyivät tähystämään läpitunkevina siihen, mikä sillä haavaa enimmin veti niiden omistajan mieltä puoleensa, — ystävään tai vastustajaan, otukseen, jota hän oli ajamassa, naisen kasvoihin tai vartaloon. Hän ei ollut iso, mutta kauttaaltaan hyvärakenteinen ja sopusuhtainen, joustava, sitkeä ja vilkas. Hänen pienet, ruskeat kätensä, tiiviit ja lujat, näyttivät valmiilta tarttumaan tai iskemään silmänräpäyksessä — ihanteelliset taistelijan kädet. Sama valmis ja peloton ilme oli hänen sileiksi ajelluissa kasvoissaan ja pienessä, tarmokkaassa päässään, ja kun hän liikkui, ilmaisi pieninkin ele samoja ominaisuuksia. Naiset eivät pitäneet häntä kauniina siihen aikaan, jolloin kauneuden ihanteeseen sekä miehessä että naisessa liittyi vaalea tai punaisenruskea tukka, maidonvalkea iho ja kirsikanpunaiset huulet. Itse asiassa Carlo Zeno tuskin näytti huuliaan ollenkaan, hänen tuuhea tukkansa oli melkein musta ja hänen kasvonsa olivat jo yhtä ruskettuneet ja ahavoituneet kuin vanhan merimiehen. Mutta niinkuin monet toiminnanmiehet hän oli hyvin huolellinen pukuunsa nähden ja erinomaisen tarkka tavoiltaan. Sotarivissä ovat suurimmat keikarit usein parhaat soturit, selitettäköön se asia miten tahansa. Jotkut upseerit sanovat, että sellaiset miehet ovat aivan liian turhamaisia livistääkseen pakoon. Moni ranskalainen ylimys, joka päätti päivänsä mestauslavalla vallankumouksen aikana, käytti viimeisistä hetkistään suuremman osan pukeutumiseen kuin sielunsa puolesta rukoilemiseen ja kuoli sankarina ja aatelismiehenä. On vikoja, kuten turhamaisuus, jotka toisinaan voivat käydä hyveistä. Carlo Zeno oli yksi niitä ihmisiä, joiden ulkoasuun ei vaikuta paljon se mitä he tekevät, joihin matkan tomu ja kuumuus eivät näytä jättävän mitään jälkiä, jotka ovat alati puhtaita, siistejä ja raikkaita, saattaen tavalliset ihmiset kateuteen ja epätoivoon. Hänen tummanpunainen samettibarettinsa oli aina samassa kulmassa hänen tuuhealla tukallaan ja sen kiilto oli yhtä tahraton kuin jos tomua ei olisi ollut olemassakaan. Hänen viininvärisen takkinsa oravannahkareunus ei ollut koskaan pörröinen eikä reunoista kulunut; kaulan ja ranteiden ympärille poimutetussa hienossa paidassa ei koskaan näkynyt nuhrautumisen merkkiäkään; Konstantinopolin muta ei koskaan tarttunut hänen hyvämuotoisiin, pehmeästä bulgarialaisesta nahasta tehtyihin kenkiinsä.

Viimeksimainitut olivat juuri tällä haavaa esiintyönnetyt, kun hän nojautui selkäkenoon tilavassa nojatuolissaan ja oikoi jalkojaan, kysellen mielessään hämärästi, tokko hän mahtoi kauan tyytyä siihen rauhalliseen elämään, jota hän vietti.

Ikäänkuin vastaukseksi tähän kysymykseen ilmestyi samassa hänen kirjanpitäjänsä ja sihteerinsä, pieni, tärkeännäköinen harmaapartainen olento, tullen parvekkeelle kirje kädessä.