"Julia", toisti Zeno, painaen nimen muistiinsa, "ja miksi kutsutte emäntäänne?" kysyi hän äkkiä.
Tyttö joutui ymmälle kysymyksestä.
"Hänen nimensä on Arethusa", vastasi hän, hetken mietittyään.
"Sen tiedän. Mutta kun puhut hänelle, miksi kutsut häntä silloin? Kun hän antaa sinulle määräyksen, kuinka vastaat hänelle? Et kai sano: 'Kyllä, Arethusa' tai: 'Ei, Arethusa', vai kuinka? Hän ei siitä pitäisi."
Julia hymyili ja pudisti päätään.
"Me kutsumme häntä kokónaksi", vastasi hän, "Eikö se ole kreikkalainen sana, joka tarkoittaa nuorta ylhäistä naista, teidän Jaloutenne?"
"Kyllä", sanoi Zeno, "se on kreikkalainen sana ja merkitsee nuorta ylhäistä naista. Mutta Arethusahan on vain orja niinkuin tekin. Miksi kutsutte häntä arvonimellä? Mikä saa teidät luulemaan, että hän on ylhäinen nainen?"
"Hän on toisenlainen orja. Hän maksaa paljon kultaa. Sitäpaitsi, jollemme kutsuisi häntä kokónaksi, niin hän ehkä vetäisi meitä tukasta tai kynsisi kasvojamme. Kuka tietää? Me olemme vain oppimattomia pikku tyttöjä, mutta niin paljon se suuri neekerinainen siellä orjavankilassa kuitenkin opetti meille."
"Vai niin, vai opetti hän teille käyttäytymistä?" Zeno hymyili sitä ajatellessaan.
"Hän sai meidät itkemään hyvin usein, mutta se oli meidän omaksi hyväksemme", vastasi tyttö, varhaisvanhalla filosoofisuudella. "Meistä on maksettu hyvä hinta ja meillä on hyvä isäntä ja me olemme yhdessä, kaikki sen vuoksi, että palvelimme taitavasti kokónaa yhden illan ja aamun."