Hänen kuolemaansa surtiin ja valitettiin, ei ainoastaan koska muistettiin hänen hyveitään, vaan myöskin sen takia, että Nero määräsi hänen seuraajikseen kaksi miestä, joista toinen, Fenius Rufus, oli kunnioitettava, vaan veltto mies, toinen taas, Sofonius Tigellinus, kyllä voimakkaampi, mutta julmien ja julkeiden rikostoverienkin joukosta erikoisen vihattu ja halveksittu.
Kuinka syyllinen ja vaihemielinen Seneca lienee ollutkin, ei hän kumminkaan saattanut ruveta yhdessä Tigellinuksen kaltaisen olennon kanssa ohjaamaan vielä nuorekasta herraansa. Ei hän suinkaan erehtynytkään nykyisestä asemastaan, ja ne harvat Neron seuralaisista, joissa vielä asusti jokin kunnian kipinä, ilmoittivat hänelle, millä lakkaamattomilla parjauksilla koetettiin kaivertaa hänen vaikutusvaltaansa. Alituiseen olivat Tigellinuksen ja hänen ystäväinsä hampaissa Senecan määrättömät rikkaudet ja hänen suurenmoiset huvilansa ja puutarhansa, joita oli muka vain voitu hankkia kauastähtäävissä tarkoituksissa ja jotka saattoivat varjoon itsensä keisarinkin loiston. He koettivat virittää heikkoluontoisen Neron mielessä kiihkeää kateutta kertoilemalla, kuinka Seneca muka yritti kilpailla hänen kanssaan runoudessa, väitti että kaikki kunnia Neron kaunopuheisuudesta itse asiassa kuuluikin hänelle, pilkkaili Neron jumalallista laulutaitoa ja halvensi hänen kykyään harpunsoitossa ja vaunujen ohjaamisessa, koska hänellä itsellään ei ollut sitä taitoa. Nero ei ollut, painostivat he, enää mikään poikanen; hänen täytyi päästä irti koulumestaristaan ja ottaa ohjetta esi-isistään, ja sitä oli riittävästi saatavissa.
Aavistaen, mihin tuollaiset todistelut päätyisivät, Seneca anoi keskustelua Neron kanssa ja pyysi silloin, että hänen sallittaisiin vetäytyä kokonaan pois julkisesta elämästä, vetosi vanhuuteen ja lisääntyvään sairaalloisuuteen selittääkseen halunsa päästä lepoon ja tarjoutui ilman ehtoja luopumaan rikkauksistaan ja kunniakirjoistaan, joita hänen vihamiehensä nyt himoitsivat, mutta joista hänen oli kiittäminen yksinomaan Neron verratonta anteliaisuutta, keisarin, joka näitten kahdeksan vuoden hallitusaikana yksin oli ollut hänen hyväntekijänsä ja ystävänsä. Mutta Neropa ei mielinyt päästää Senecaa niin helpolla. Hän väitti, että koska hän vielä oli nuori, hän ei saattanut olla vailla Senecaa ja että hänen tarjouksensa vastaanottaminen ei ensinkään soveltuisi siihen hänen maineeseensa, että hän oli antelias. Mainion harjaantuneena keisarilliseen taitoon peittää vihansa vilpilliseen imarteluun Nero lopetti keskustelun syleillen Senecaa ja vakuuttaen hänelle ystävyyttään. Seneca kiitti häntä — tavanomainen loppu, lisää Tacitus katkerasti, keskusteluissa hallitsijan kanssa — mutta yhtä kaikki kerrassaan muutti elintapansa, kielsi ystäviään saapumasta aamuvierailulle luoksensa, vältti kaikkea seurustelua ja harvoin ilmestyi julkisuuteen, siinä mielessä että uskottaisiin hänen terveytensä heikontuneen tai että hän kokonaan oli antautunut filosoofisiin tutkimuksiin. Hyvinhän hän tunsi hovitavat, sillä kirjassaan "Vihasta" hän on kertonut kaskun eräästä henkilöstä, joka, kun häneltä kysyttiin, millä menettelyllä hän oli saavuttanut niin harvinaisen lahjan kuin korkean iän hovissa, vastasi: "sietämällä solvauksia ja palkitsemalla niitä kiitoksilla". Mutta tuntea hänen on täytynyt, että hänen henkensä riippui hiuskarvasta, sillä juuripa samana vuonna hänet yritettiin kietoa syytteeseen valtiopetoksesta muka yhtenä C. Calpurnius Pison ystävänä, erään korkea-arvoisen ylimyksen, jota Nero kadehti ja epäili hänen rikkautensa ja kuntonsa tähden, vaikka hän oli luonnostaan vailla kunnianhimoa ja tarmoa. Yritys kuitenkin meni myttyyn, ja Seneca saattoi voitollisesti kumota kaikki syytteet, että hän muka olisi ollut petollisissa hankkeissa. Mutta jo se seikka, että sellainen syyte oli tehty, ilmaisi hänelle, kuinka epävarma jokaisen etevän miehen asema oli mustasieluisen Neron tyranniuden vallitessa, ja se joudutti salaliittoa, joka kaksi vuotta myöhemmin todella tehtiin.
Ei kauan Burruksen kuoleman jälkeen, kun Nero rupesi kasaamaan kaikenkarvaisia ilkitöitä muitten rikostensa lisäksi, Seneca vielä kerran koetti päästä irti Roomasta; ja kun lupa toistamiseen evättiin, hän teeskenteli todellista sairautta ja sulkeutui huoneisiinsa. Väitettiin ja uskottiinkin niin, että Nero tähän aikaan koetti myrkyttää hänet erään Cleonicus-nimisen vapautetun orjansa avulla, ja että yritys meni hukkaan vain sen kautta, että eräs kanssarikollinen ilmaisi hankkeen, tai filosoofimme kohtuullisten elintapain tähden, hän kun nykyisin ei muuta nauttinut kuin leipää ja hedelmiä eikä koskaan sammuttanut janoansa muulla kuin puhtaalla vedellä.
Näitten kahden vuoden aikana, jotka Seneca vietti yksinäisyydessä ja epäsuosiossa, sattui tapahtuma, vaikutuksiltaan arvaamattoman merkitysrikas. Häpeällinen hovi hurjasteli päivästä päivään ja suvustansa sortunut kansa antoi huolettomuudessa hetken tulla toisen mennä. Silloin iski — niinkuin Kaarle II:n hovin piiriin — äkillinen koston salama. Katsoen tapahtuman laatuun ja laajuuteen, sen hävityksiin ja tuskaan, jota se synnytti, parannuksiin ja korjauksiin, jotka siitä johtuivat, valheelliseen syyhyn, joka sen selitykseksi keksittiin, vieläpä aikakauden yleisiin olosuhteisiin ja sen hallituksen luonteeseen, jonka aikana se tapahtui, on olemassa likeinen ja merkillinen yhtäläisyys Lontoon suuren palon välillä 1666 ja Rooman suuren palon v. 64. Alkaen taajaan rakennetussa keskikaupungin osassa, Palatinus ja Cælius-kukkulain alapuolella, se raivosi ensin kuutena ja sitten jälleen kolmena päivänä, kauppakojujen ja myymäläin helposti syttyvissä tavaroissa ja vinhan tuulen kiidättämänä, ja koska vain heikosti ja huonosti johtaen yritettiin hillitä sen lentoa, karkasi se vastustamattomasti palatseihin, temppeleihin ja pilaristoihin ja vanhan Rooman ahtaita ja mutkittelevia katuja pitkin, missä yhteiseen hävitykseen kietoi vanhan taiteen ihanimmat merkkiteokset, kallisarvoisimmat käsikirjoitukset ja pakanallisen rakennustaiteen suurenmoiset muistomerkit. Muutamin harvoin piirtein ja tuolla verrattomalla lyhytsanaisuudella, johon ponteva latinankieli pystyy, mutta joka on suoranaista kääntämistä varten liian yhteensullottua, Tacitus on kuvannut tämän näytelmän hirmut — miten kauhunlyömät vaimot vaikersivat, iäkkäät vanhukset ja pienet lapset harhailivat kummatkin yhtä avuttomina, kuinka kiihkeästi ajateltiin vain omaa itseänsä ja omaisia, kuinka heikkoja raahattiin perässä tai odoteltiin, yhtä haavaa sekä viivyskeltiin että kiirehdittiin, kuinka kaikkialla vallitsi täydellinen sekasorto. Monelta, joka vain katsahti taaksensa, sulkivat tien edestä tai sivulta karkaavat liekit; jos he toivoivat jossakin naapuristossa tapaavansa turvapaikan, olikin se jo liekkien uhrina; jos he riensivät johonkin etäisempään paikkaan, niin jopa oli sekin samassa kadotuksessa. Vihdoin, epävarmoina siitä mitä etsiä ja mitä välttää, he tungoksellaan täyttivät kadut tai sulloutuivat yhteen kentille. Menetettyään kaiken omaisuutensa menehtyivät toiset jokapäiväisen ravinnon puutteeseen, toiset, jotka olivat onnistuneet pelastumaan, kuolivat surusta, murtunein sydämin, kadotettuaan ne, joita eivät olleet saaneet pelastetuiksi. Ja kaiken tämän kauhistuksen lisäksi tuli usko, että viranomaisten käskystä ehkäistiin kaikki liekkien hillitsemisyritykset, vieläpä että oli nähty murhapolttajain heittelevän kekäleitä uusiin suuntiin, joko koska olivat siihen pestatut tai jotta häiritsemättä voisivat harjoittaa rosvoustaan.
Tämän ajan historiankirjoittajat ja tarinoitsijat, joitten lausumat saakoot käydä siitä, minkä ovat arvoisia, syyttävät Neroa tulipalon sytyttämisestä; ja varmaa on, että hän ei palannut Roomaan, ennenkuin tuli oli tarttunut hänen oman palatsinsa pylväskäytäviin. Turhaan hän kaikin tavoin ponnisteli auttaakseen koditonta ja köyhtynyttä asujamistoa; turhaan hän käski myydä heille ruokatarpeita kuulumattoman alhaiseen hintaan ja heitä varten avata Agrippan loistosuojat ja omat puutarhansa ja rakentaa joukoittain tilapäisiä vajoja. Huhu oli levitetty, että "tulikukan" hurjimmillaan heloittaessa hän oli noussut etäällä olevan huvilansa katolle ja hurmaantuneena näytelmän ihanuudesta ja riemastuneena tämän uuden kiihokkeen sytyttämistä tunteista pukeutunut teatteriasuunsa ja harpun säestyksellä laulanut laulun Troian palosta. Tuollainen sydämetön narrimaisuus ja teeskentely oli liian syvästi kuohuttanut kansaa, jotta se voisi antaa hänelle anteeksi, ja Nero arveli olevan välttämätöntä kääntää tuo yleinen viha uuteen uomaan, koska kerran ei hänen anteliaisuutensa eivätkä muutkaan kansalle mieluiset toimenpiteet onnistuneet luovuttamaan hänestä tätä kauhistuttavaa, herjaavaa epäluuloa. Mikä nyt seuraa, on niin merkillistä ja kristilliselle lukijalle niin syvästi mieltäkiinnittävää, että minä sen kerron tuon suuren historioitsijan omilla sanoilla, jota olen niin uskollisesti seurannut.
"Päästäkseen sen vuoksi irti tästä kulkupuheesta Nero keksaisi syytteen erästä raakamaisten tapojensa takia inhottua lahkoa vastaan, jota yhteinen rahvas kutsui kristityiksi, ja määräsi heille mitä petomaisimpia rangaistuksia. Tämän lahkon perustajan, Kristuksen, oli prokuraattori Pontius Pilatus tuominnut Tiberiuksen aikana kuolemanrangaistukseen; mutta hetkeksi kukistettuna tuo jumalaton taikausko oli jälleen leviämässä, ei ainoastaan Judeassa, mistä paha oli alkunsa saanut, vaan vieläpä Roomassakin, minne joka suunnalta kaikki maailman loat ja saastat virtaavat kokoon ja voittavat puoluelaisia. Niinpä siis ensin vangittiin ne, jotka tunnustivat heidän uskontoaan, ja sitten heidän todistuksensa nojalla tuomittiin suuri määrä henkilöitä, ei niin suuresti murhapolton takia, kuin siksi että he vihasivat ihmiskuntaa. Kuoleman lisäksi tuli pilkka; sillä heidät neulottiin villipetojen nahkoihin ja koirat repivät heidät rikki tai heidät ristiinnaulittiin tai säästettiin poltettaviksi, varattiin näet pimeän tultua valaisemaan yöllistä maisemaa. Nero luovutti omat puistonsa tätä näytelmää varten ja toimeenpani kilpa-ajot, itse ajomiehen pukuun puettuna sekaantuen rahvaan pariin tahi ajellen heidän keskensä vaunuissaan; mutta tällä menettelyllä hän herätti sääliä uhreja kohtaan, vaikka he olivatkin rikollisia ja ansaitsivat mitä ankarimmat rangaistukset, sillä heitä ei juuritettu pois yleisen hyvän parhaaksi, vaan tyydyttämään yhden miehen petomaista julmuutta."
Siinä meille säilyneet lyhyet, mutta tehoiset yksityiskohdat ensimmäisestä suuresta kristittyjen vainosta, ja sellaisten kauhun tapahtumain silminnäkijänä on Senecan todenmukaisesti täytynyt olla elämänsä viimeisenä vuotena. Vaikka hän lieneekin syvästi inhonnut kristittyjen pelkkää nimeäkin, on luonnostaan niin lempeän ja humaanisen sydämen kuin hänen täytynyt pöyristyä niitä hirviömäisiä julmuuksia, joita keksittiin tämän uuden uskonnon onnettomia tunnustajia vastaan. Mutta kristinuskon suhteeseen pakanamaailmaan me palaamme eräässä myöhemmässä luvussa. Nyt meidän on ehätettävä elämäkertamme loppuun.
13 Luku.