Nämä uutiset täyttivät Neron hurjalla pelolla ja hän odotti viipymätöntä kostoa. Mieli kamalan kuohuksissa ja kaikesta epävarmana hän heti kutsutti luokseen Burruksen ja Senecan. Tacitus epäilee, lienevätkö he jo olleet selvillä, mitä hän oli yrittänyt, ja Dio Cassius, jonka karkeihin parjauksiin meidän ei kumminkaan ole tarvis kiinnittää mitään huomiota, selittää, että Seneca oli monesti yllyttänyt Neroa tähän tekoon, joko toivoen saavansa siten oman syyllisyytensä toisen syyn varjoon tai kietoakseen Neron rikokseen, joka nostaisi jumalat ja ihmiset häntä vastaan ja jouduttaisi hänen häviötään. Mutta kun mitään varmuutta ei ole, saatamme täydellisellä luottamuksella julistaa nämä etevät miehet vapaiksi epäluulosta, että olisivat menneet näin pitkälle.

Se on mahtanut olla kummallinen ja kammottava kohtaus. Tuo nuori mies — sillä Nero oli vain kaksikolmatta vuotias — kuiskutti heidän korviinsa koko tärisyttävän säikähdyksensä ja mielenkuohunsa. Pelosta kalpeana, heikkona hurjistelusta ja syyllisen omantunnon repivien tuskien raastamana tuo kurja nuorukainen katseli iäkkäitä ministereitään vuoronperään. Seurasi pitkä ja tuskallinen äänettömyys. Jos he turhaan epäsivät häntä rikoksesta, jota hän mielessään pohti, joutuisi heidän oma henkensä vaaraan; ja kenties he tosissaan uskoivat, että asiat olivat menneet niin pitkälle, että jollei ehätettäisi ennen Agrippinaa, Nero päästettäisiin päiviltä. Seneca ensimmäisenä katkaisi tuon tuskallisen äänettömyyden kysymällä Burrukselta, saattoiko luottaa sotaväkeen ja sille uskoa Agrippinan surmaamisen. Tämä vastasi, että pretoriaanit eivät mihinkään ryhtyisi Germanicuksen tytärtä vastaan, vaan että Anicetuksen tulisi täyttää, mitä oli luvannut. Anicetus olikin valmis tekemään rikoksen, ja Nero puuskutti hänelle kiitollisuuttansa. Agerinuksen jättäessä Nerolle hänen äitinsä sanoman Anicetus pudottaa sujahutti tikarin hänen jalkoihinsa ja huusi yllättäneensä hänet murhanaikeesta keisaria vastaan ja, mukanaan sotilasparvi, kiiruhti rankaisemaan Agrippinaa, muka rikoksen varsinaista suunnittelijaa.

Kansanjoukko sillävälin kierteli rantaa äärettömän kiihtyneenä; ilmeistä hämminkiä tulkiten näkyivät heidän tulisoihtunsa välähtelevän onnettomuuspaikalla, missä muutamat kahlasivat veteen ruumista etsien, toiset taas syytivät suustaan ristiriitaisia kysymyksiä ja vastauksia. Kun huhuttiin Agrippinan pelastuneen, ryntäsi koko joukko hänen huvilalleen onnitellakseen häntä, mutta siellä heidät ajoi hajalleen Anicetuksen sotaväki, joka jo oli sen miehittänyt. Karkoittaen pakoon tai kiinni kaapaten orjat, jotka joutuivat heidän tielleen, sekä raivaten kulkunsa ovelta ovelle sotilaat tapasivat keisarinnan himmeästi valaistussa huoneessa vain yksi ainoa palvelijatar luonaan. "Aiotko sinäkin karata minulta?" huudahti vaimo-parka palkolliselle, kun tämä nousi pujahtaakseen pois. Äänettömän päättäväisinä sotamiehet ympäröivät hänen vuoteensa, ja Anicetus ensimmäisenä iskun antoi. "Puhkaise kohtuni", huudahti keisarinna heikosti, kun Anicetus paljasti miekkansa, "sillä se Neron synnytti". Anicetuksen lyönti oli merkki ja siinä silmänräpäyksessä hänet murhattiin: monta haavaa hän saikin, ja hänet kannettiin samana yönä Misenumiin yhteiseen hautaan kaikessa hiljaisuudessa. Sellaista loppua oli tämä keisarien sisar ja puoliso ja äiti monta vuotta sitten aavistanut, siitä kumminkaan välittämättä; sillä kun kaldealaiset ennustajat olivat vakuuttaneet hänelle, että hänen pojastaan tulisi keisari, mutta myöskin hänen murhaajansa, sanotaan hänen huudahtaneen: "occidat, dum imperet" — "tappakoon, kun vain keisarina hallitsee".

Nyt oli vain pestävä itsensä puhtaaksi rikoksesta ja haalittava kokoon tekosen puolustukseksi sellaisia valheita, jotka olivat omansa saavuttamaan enimmän luottamusta. Nero pakeni Napoliin näyttämöltä, joka nyt oli alkanut häntä kammottaa, sillä paikat eivät muotoansa muuta kuten ihmisten kasvot, ja ilman sitä hän tuntonsa levottomuudessa öisin oli kuulevinaan Misenumin kukkuloilta aavemaisen pasuunan puhallusta tai valituksia hänen äitinsä haudalta. Napolista hän lähetti senaatille kirjeen sanoen, että hänen äitinsä oli saanut rangaistuksen, koska oli tavoittanut hänen henkeänsä, sekä liittäen oheen hänen rikostensa, todellisten ja keksaistujen, luettelon ynnä kertomuksen hänen muka tapaturmaisesta haaksirikostaan ja ilmoittaen omasta mielestään tuntevansa, että hänen kuolemansa oli yhteiskunnalle siunaukseksi. Tämän häpeällisen asiakirjan laatija oli Seneca, ja sen sepittäessään hän sortuikin syvimpään siveelliseen alennukseensa. Tämänkin mitä turmeltuneimman aikakauden höllä siveellisyys tuomitsi hänet siitä, että hän kylmäverisesti istui koristelemaan antiteeseillä ja muilla retoriikan kukkasilla tihutyötä niin törkeätä, että suuttumus sitä vastaan ei voi olla kyllin syvä. Seneca alentui kirjoittamaan, mitä Trasea Pætus ei alentunut kuulemaan; sillä siinä senaatin istunnossa, jossa tämä kirje luettiin, Trasea suutuksissaan nousi paikoiltaan ja meni oikopäätä kotiinsa mieluummin kuin että näyttäisi läsnäolonsa kautta hyväksyvänsä äidinmurhan liehakoimisen.

Ja tämän rikollisen ja häpeällisen, vaikka erittäin huolitellun kirjeen sommittaminen olikin Senecan julkisen elämän viimeinen huomattava teko.

12 Luku.

LOPUN ALKU.

Luonnostaan lankesi, että niin kävisikin. Siveellisiä käskyjä ja filosoofista ohjausta antamaan ei enää ollut mahdollinen mies, jonka myötämielisyys tai pelkuruus olivat vieneet hänet niin pitkälle, että hän ensin hyväksyi äidinmurhan ja sitten sitä puolusteli. Hänellä saattoi kyllä vielä olla kyllin arvovaltaa suositellakseen terveen järjen tai valtiollisen kokemuksen periaatteita, mutta stoalaisuuden ylevämmät opetukset, niin, jopa tavallisen pakanallisen siveellisyyden paremmat vaatimukset, hänen huuliltaan tulevina saattoivat tästä puolin kuulua vain pelkältä sanahelinältä. Hän saattoi puuttua asiaan, kuten tiedämme hänen tehneen, pidättääkseen, mikäli mahdollista, Neroa hänen mielettömässä turhamaisuudessaan ja kärkkäydessään, joka oli omansa halventamaan keisarillista arvokkuutta, esiintymästä julkisesti näyttämöllä tahi kilpa-ajoradalla, mutta tuskinpa vain hän pystyi enää osoittamaan sellaisia ylevähenkisiä opetuksia kuin kirjoituksessaan "Lempeydestä" henkilölle, jota hän ei ollut, valtiollisista hyödyllisyyssyistä, evännyt kavalasti murhaamasta äitiä, joka, mitä laatua hänen rikoksensa olivatkin, kumminkin oli poikansa tähden myynyt sielunsa. Vaikka saatettiinkin syyllä epäillä, että tehty oli saastainen teko, niin sittenkin pysyi Agrippinan kuolema varsinaisine tapahtumineen ja yksityisseikkoineen rikoksellisena salaisuutena Neron ja Senecan kesken, ja sitenpä täytyykin langettaa Senecakin Neron rikostoveriksi. Sellainen asiaintila välttämättömästi muodostui surmaniskuksi ei ainoastaan kaikelle ystävyydelle heidän keskensä, vaan kaikelle luottamukselle ja loppujen lopuksi kaikelle seurustelullekin, kanssakäymisellekin. Pyhästä historiasta me näemme, että Joab, osallisena Davidin rikolliseen salaisuuteen, sai oman herransa täydellisesti valtoihinsa, ja maallisesta historiasta me näemme yhä uudelleen, että milloin joku rikos yhteisesti tunnetaan, tämä yhteys vääjäämättömästi synnyttää veristä vihaa alamaisen ja kuninkaan välille. Sellaisia tunteita kuin saattaa olettaa kuningas Juhanan tunteneen Hubert de Burghia tai kuningas Rikhard III:n Sir James Tyrreliä tahi kuningas Jaakko I:n Somersetin kreiviä kohtaan, sellaisia suunnilleen, vaikka kiihkeämpiä ja katkerampia, lienevät olleet Neron tunteet muinoista "opastajaansa filosoofiaan ja ystäväänsä" kohtaan.

Sillä väleenpä Nero älysi, että Seneca ei enää ollut hänelle välttämätön. Kotvan aikaa hän oleili Campaniassa, koska syyllisenä ei osannut arvata, minkälainen vastaanotto häntä odotti pääkaupungissa. Mutta häntä ympäröivän riettaan joukkion vakuutukset piankin puhalsivat pois tämän pelon, ja kun hän rohkaisi mielensä ja palasi palatsiinsa, lienee hän itsekin hämmästynyt sitä kunniattomain alamaisten ja rahanalaisen rahvaan riehakkaa riemua, jolla hänet vastaanotettiin. Koko Rooma riensi häntä vastaan; senaattorit esiintyivät juhlapuvussa, puolisoineen, tyttärineen, poikineen; istuinpaikkoja oli järjestetty ja katsojaparvekkeita rakennettu pitkin tietä, jota myöten hänen oli määrä kulkea, ikäänkuin kansa olisi käynyt katsomaan triumfikulkuetta. Korskeana katsannoltaan, orjakansan voittajana, Nero nousi Kapitoliumille, kiitti jumalia ja palasi kotiin paljastaakseen tästä puolin luonteensa täydellisen viheliäisyyden, jota jonkinlainen äidin kunnioittaminen oli tähän asti osittain hillinnyt. Mutta kansan vaistontapaiset tunteet eivät olleetkaan poisjuuritetut, pikemminkin vain lyöty lamaan. Yöllä hänen patsaansa nenään viskattiin säkki, millä tahdottiin viitata siihen, kuinka ennen vanhaan isänmurhaajia rangaistiin, tuomittiin näet heitettäväksi mereen säkissä seuranansa käärme, apina ja kukko. Forumille asetettiin lapsi, selässä taulu, jossa luettiin: "En tahdo elättää sinua, jotta et tappaisi äitiäsi." Rooman valkoseinille töherrettiin erästä jambista säettä, joka muistutti kaikille sitä lukeville, että Nero, Orestes ja Alkmaon olivat äitinsä murhaajia. Neronkin on täytynyt hyvin huomata, että hän oli inhoittava kuvatus kaikkien niitten hallitsemansa kansan jäsenten silmissä, joissa asui rahtunenkaan oikeudentuntoa.

Kaikki tämä tapahtui vuonna 59, emmekä Senecasta kuule mitään, ennenkuin 62, jona muistettavana vuonna kuoli Burrus, hänen pitkäaikainen kunnioitettu, uskollinen ja luotettava virkaveljensä. Näinä synkkinä aikoina, kun kaikki ihmiset tuntuivat puhelevan vain kuiskaten, epäiltiin melkein jokaisen huomattavan ja jaloluontoisen miehen kuolemaa salamyrkytykseksi, ellei sitä ollut aiheuttanut julkinen väkivallanteko. Burruksen kuolema on saattanut, kuvauksista päättäen, johtua kurkkumädästä, mutta yleinen mielipide syytti Neron jouduttaneen sitä mukamas lääkkeellä, ja kerrottiin, että kun keisari kävi häntä tervehtimässä hänen maatessaan sairasvuoteellaan, kuoleva mies oli torjunut hänen tiedustelunsa lakoonisesti vastaamalla: "Voin hyvin".