"Lapsi on miehen isä"

ja

"Niinkuin oksan istutat, niin puu kasvaa."

Mutta vanhalla ajalla oltiin aivan yhtä selvillä samasta totuudesta, vaikka eri kuvilla puhuen. "Astia", kirjoitti Horatius, "kauan säilyttää sen hajun, mitä siihen uutena pantiin." Kuvaten niitä turmelevia vaikutuksia, joitten keskellä roomalaislapsi kehdosta lähtien eli, sanoi Quintilianus: "Näistä kehkeytyy ensin tottumus, sitten luonto."

Kukaan ei ole suuremmalla ponnella kuin Seneca itse esittänyt tätä periaatetta. Katsotaan esim. seuraavaa kohtaa hänen Kirjeistään, jossa puhutaan huonosta keskustelusta. "Näitten miesten keskustelu", sanoo hän, "on tuiki turmiollista; sillä ellei se aiheutakaan välitöntä pahaa, niin jättää se siemenet mieleen ja seuraa meitä poistuttuammekin puhujain seurasta — rutto, joka varmasti puhkeaa esiin jonakin vastaisena aikana. Aivan samaten kuin niillä, jotka ovat kuulleet soittokappaleen, korvassa säilyy laulun suloinen sävelmä, mikä kiehtoo heidän ajatuksensa eikä salli heidän käyttää koko voimaansa vakaviin toimiin; samoin imartelijain ja sellaisten henkilöiden keskustelu, jotka ylistelevät huonoja tekoja, pysyy mielessä kauemmin kuin mitä sen kuulemiseen on mennyt aikaa. Eipä ole helppo karkoittaa sielusta sulavaa sointua; se vainoaa meitä ja viipyy luonamme ja hetkeksi loitottuaan palaa alinomaan. Sentähden tulee meidän sulkea korvamme pahoilta puheilta ja tehdä se heti ensi kuulemalta. Sillä kun ne kerta ovat alkuun päässeet ja tulleet sallituiksi, niin niiden rohkeus kasvamistaan kasvaa"; ja sitten hän lisää vähän myöhempänä: "meidän päivämme vierivät edelleen ja elämä kaikkoaa saavuttamattomasti". Ja yhtä kaikki se, joka kirjoitti nämä ylevät sanat, ei ollut ainoastaan keisarillisen oppilaansa imartelija, vaan onpa syytetty hänen ehdoin tahdoin yllyttäneen Neroa siinä mielettömässä intohimossa muuatta vapautettua orjaa Actea kohtaan, mikä hänessä oli syttynyt. Luonnollisesti oli hänen velvollisuutensa palauttaa nuorekkaan keisarin harhautuneet tunteet morsiameensa Octaviaan, Claudiuksen tyttäreen, johon hän oli sidottu kaikilla kunnian ja uskollisuuden siteillä ja jonka kanssa solmittu liitto antoi jotakin laillisuuden varjon häivää hänen tosiasialliselle vallankaappaukselleen. Mutta harvoinpa ruhtinaat rakastavat sitä puolisoa, jolle jossakin määrässä ovat ylennyksestään kiitollisuuden velassa. Henrik VII kohteli Yorkin Elisabetia kovin välinpitämättömästi. Wilhelm III:n avioliittoa Maria Stuartin kanssa varjosti tämän jälkimmäisen suurempi oikeus kuninkaalliseen valtaan; ja heti ensi hetkestä Nero vastenmielisyydellä, joka päätyi murhaan, suhtautui siihen nuoreen orpoon tyttö raukkaan, joka johti kansan muistoon, että hänen oikeutensa perimään keisarivalta olivat riittämättömät, pitipä hän tätä mahdollisena kilpailijanakin, jos hänen arka ja taipuisa luonteensa jolloinkulloin joutuisi aseeksi tarmokkaampien vehkeilijäin käsissä. Mutta emmepä kuule Senecan kertaakaan yrittäneen vaatia Neroa täyttämään korkeaa velvollisuuttaan, vaan tapaamme hänet painumasta alhaiseen asemaan, rikostoveriksi sellaisten irstailijain kuin Othon kanssa, uskotuksi keisarin kunniattomassa lemmenjutussa. Moinen menettely, joka olisi tahrannut jo tavallista hovimiestäkin, oli stoalaiselle filosoofille kerrassaan häpeällinen. Mutta periaate, joka siihen vei, on juuri sama, johon olemme viitanneet — siveellisen kompromissin periaate, joka sallii ja rohkaisee sitä, mikä on pahaa, siinä turhassa toivossa, että sen kautta voi estää vieläkin pahempaa. Tuskinpa sentään onkaan kumma, että hän tällä muotoa erehtyi, sillä kompromissi oli koko hänen elämäänsä kuvaava luonteenpiirre. Hän näyttää asettaneen tehtäväksensä aivan mahdottoman yrityksen, nimittäin olla sekä omaperäinen filosoofi että valtiomies Cæsarin hovissa. Hän kehui olevansa ei ainoastaan filosoofi, vaan myöskin maailmanmies, ja seuraus oli, että hän epäonnistui kummassakin suhteessa. Yhtä hyvin piti pakanuudessa paikkansa kuin paikkansa pitää kristinuskossa, että ihmisen täytyy valita velvollisuuden ja oman edun välillä — mammonan ja Jumalan palveluksen välillä. Ei koskaan ole kukaan voittanut muuta kuin ylenkatsetta ja turmiota lakkaamatta horjuen näiden kahden välillä.

Ja koska Seneca ei valinnut sitä ylhäistä velvollisuuden tietä, jonka Zeno tai Antisthenes olisi valinnut, hän enemmän tai vähemmän kietoutui muutamiin Neron hallituksen kammottavimpiin tapahtumiin. Jokainen niistä hirveistä epäilyksistä, joiden takia hänen maineensa on kärsinyt, juontaa juurensa siitä, että hän on sallinut hyödyn periaatteen päästä hyveen laeista voitolle. Pari näistä tapahtumista meidän täytyy lyhykäisesti kertoa.

Olemme jo viitanneet siihen, että Nemesis, joka monta vuotta oli salaisesti seurannut Agrippinan jälkiä, jo tyrmistyttävillä ensi iskuillansa sai hänet vapisemaan, juuri kun hän näytti saavuttaneen kunnianhimonsa korkeimmat pyyteet. Jo varsin varhain Nero alkoi suuttua ja sydäntyä "äideistä parhaimman" kyllästymättömään vallanhimoon ja yltyvään komentelevaisuuteen. Ne kiukkuiset nuhteet, joita tämä syyti poikaansa vastaan, koska pelkäsi, että Acte mahdollisesti voisi ruveta kilpailemaan hänen kanssansa vallasta, saivat Neron ensin etsimään tukea Senecan myöntyväisyyspolitiikan kehnouksista ja epäfilosoofisesta itsekkäisyydestä ja pian sen jälkeen ärsyttivät hänet hirvittävään rikokseen. Claudiuksen nuorta poikaa Britannicusta kohtaan hänessä kyti luonnollisesti vieläkin suurempi epäluulo ja viha kuin Octaviaa kohtaan. Harvoinhan ovat kuninkaat kyenneet pidättymään julmuuksista niitä vastaan, jotka saattaisivat ryhtyä vaatimaan heiltä pois valtaistuinta. Juhana kuninkaan tunteet prinssi Arturia kohtaan, Henrik IV:n Marchin jaarlia, Marian lady Jane Greytä, Elisabetin Maria Stuartia, kuningas Jaakon lady Arabella Stuartia kohtaan muistuttavat, mutta arvatenkin vain hyvin heikossa mitassa, Neron mielialaa sukulaiseensa ja velipuoleensa nähden. Mieltymys tai kiintymys häneen oli vaarallinen rikos, ja heti pois tieltä se palkollinen, joka osoitti hänelle uskollisuutta. Sellainen kohtelu ennusti tuhoa, Agrippina joudutti sitä kateellisessa vimmassaan. Hän uhkasi lähteä armeijan luo ja sinne kerallansa viedä tuon ylhäisen nuorukaisen, joka nyt oli kyllin vanha ryhtyäkseen keisarillisiin tehtäviinsä, hallitukseen, jota vallananastaja hoiti vain rikosten avulla, rikosten, jotka hän nyt muka oli valmis tunnustamaan. Antaapa sitten vaivaisen Burruksen ja mokoman jaarittelijan kuin Senecan yrittää, vetävätkö vertoja Claudiuksen pojalle ja Germanicuksen tyttärelle. Sellainen puhe, ärtynein elein ja synkin sadatuksin esitettynä, riitti säikyttämään arkamaista Neroa. Ja tätä pelkoa ravitsi eräs äskeinen tapahtuma, joka osoitti, että esi-isäin henki ei ollut sammunut Britannicuksen rinnassa. Saturnalia-juhlain aikana, jota juhlaa nämä muinaiset viettivät kaikella sillä hilpeydellä kuin me joulua, oli Nero valittu arvan kautta "juhlan kuninkaaksi" ja oli siinä asemassaan oikeutettu antamaan käskyjä ja tehtäviä vieraille. Muille hän jakeli tavanomaisia tehtäviä, joita heidän ei tarvinnut punehtua ja kainostella, mutta vasten kaikkia roomalaisten sopivaisuussääntöjä käskettiin Britannicuksen nousta vieraitten keskellä laulamaan laulu. Tottumattomana kohtuullisiinkin kesteihin ja kerrassaan outona juopuneitten kemuille poikanen helposti olisi saattanut hämmentyä, mutta hän nousikin kohta paikalla ja lujalla äänellä aloitti laulun — luultavasti Andromakeen ihanan valituslaulun Trojan kukistumisesta, laulun, joka on säilynyt meille eräästä muuten kadonneesta Enniuksen näytelmästä — jossa hän ilmitoi, kuinka hän itse häpeällisellä tavalla oli syrjäytetty perinnöllisistä oikeuksistaan. Hänen rohkea esiintymisensä ja hänen onnettomuutensa herättivät vierasten mielessä säälintunteen, jota he näin yöllä ja viinin vaikutuksesta eivät olleet vallan kärkkäät salaamaan. Siitä hetkestä oli Britannicuksen kohtalo ratkaistu. Locusta, vanhan Rooman kuuluisa myrkynkeittäjä, kutsuttiin Neron luo neuvottelemaan siitä, miten vapautua Britannicuksesta, samoinkuin hän kerta oli kutsuttu äidin luo, kun tämä tahtoi päästä Britannicuksen isästä. Vaikeinta oli estää aietta ilmitulemasta ennen aikojaan, koskapa keisarin pöydässä mitään ei syöty eikä juotu, ennenkuin prægustator oli niitä maistanut. Tämän karin kiertämiseksi annettiin Britannicukselle hyvin kuuma juoma, ja kun hän pyysi jotakin jäähdykettä, kaadettiin voimakas, nopeasti vaikuttava myrkky siihen raittiiseen veteen, jolla juomaa jäähdytettiin. Poika joi ja samassa lyyhistyi alas tuoliltaan, läähättäen ja sanatonna. Tyrmistyneinä vieraat ponnahtivat pystyyn ja loivat katseensa Neroon. Vaan tämä äärettömän kylmäverisenä vakuutti heille, että se oli vain kaatuvataudin kohtaus, joka oli tavallista hänen veljessään ja josta hän pian virkoaisi. Agrippinan kauhu ja mielenkuohu osoitti jokaiselle, että hän ainakin oli syytön tähän katalaan tekoon; mutta poloinen Octavia, niin nuori kuin olikin ja kun iskun täytyi olla hänelle joka suhteessa kaksin verroin kauheampi, istui äänettömänä ja liikkumattomana paikallaan, sillä kohtalon kohlut olivat jo opettaneet hänelle, kuinka viiltävä pakko vaati tunteettoman ulkokuoren alle kätkemään rakkauden ja surun, toivon ja pelon. Yön pimeydessä, tuulen ulvoessa ja sateenkuurojen piestessä, minkä seikan katsottiin ilmaisevan taivaan vihastusta, viimeinen Claudius kiireisesti ja häpäisevällä tavalla joudutettiin kunniattoman hautaan.

Meidän on syytä uskoa, että Senecalla ei ollut minkäänlaista osallisuutta tähän rikokseen, mutta me saatamme tuskin uskoa, että hän olisi pysynyt tietämättömänä siitä sen tapahduttua, tahi että hänellä ei ollut mitään osuutta siihen äärettömän teeskentelevään ediktiin, julistukseen, jossa Nero vaikeroi velipuolensa kuolemaa, pyyteli anteeksi hänen pikaista hautaamistaan ja heittäytyi edelleenkin senaatin lempeyden ja suojeluksen turviin. Syyllisyydentuntonsa Nero paljasti siten, että jakeli tavattoman runsaasti lahjoja vaikutusvaltaisimmille ystävilleen. "Eikä liioin puuttunut niitä", sanoo Tacitus hyvin kuvaavasti, "jotka syyttivät eräitä ylhäisestä asemastaan tunnettuja henkilöitä siitä, että he tähän aikaan jakelivat keskenään talot ja huvilat, ikäänkuin ne olisivat olleet ryöstösaalista." Saattaa tuskin olla epäilystä siitä, että tuo suuri historioitsija tällä huomautuksella tahtoo viitata Senecaan, jota kohtaan hän koettaa olla suopea, mutta jolle hän ei koskaan saattanut täydellisesti antaa anteeksi sen osallisuuden takia, mikä hänellä oli Neron hallituksen ilkitöihin. On liiankin uskottavaa, että ahneus oli Senecan kiusauksia; liiankin ilmeistä on, että hyödyn periaate oli hänen menettelynsä johtava prinsiippi; ja miehelle, jolla on sellainen luonne, ei parjauksen torjuminen koskaan ole mikään helppo tehtävä. Niin, vieläpä enemmän, tämän tihutyön jälkeen, Neron ensimmäisen hallitusvuoden loppupuolella Seneca puhuu juuri hänelle mahtipontista ja hehkuvaa kieltä kirjoitelmassaan Lempeydestä. Laupeuden ihanaa hyvettä ja ruhtinasten velvollisuutta sen harjoittamiseen ei ole koskaan kaunopuheisemmin ylistetty; mutta siihen liittyy äitelä imartelu, tuskallisen narrimainen, siksi että filosoofi on kirjoittanut sen henkilölle sellaiselle, jonka hän tiesi olevan syypään juuri samana vuonna tapahtuneeseen, epäinhimilliseen veljesmurhaan. Kuvitelkaa mielessänne, kuinka joku juutalainen fariseus — joku Nikodemuksen tai Gamalielin kaltainen — ylistää Herodeksen lempeyttä, ja te saatatte käsittää, miltä Senecan ryhdin on täytynyt näyttää hänen aikalaistensa silmissä. Tämä tapahtuma sattui v. 55, Neron Quinquenniumin ensimmäisenä vuotena, ja sama vuosi oli vähällä tulla merkityksi myös hänen äitinsä kuoleman kautta. Häntä vastaan keksittiin syyte muka salaliiton tekemisestä, ja luultavaa on, että ilman Burrusta, joka Senecan ohella oli asetettu tarkastamaan tätä syytöstä, ja hänen välitystään Agrippina olisi hyvinkin väleen sortunut poikansa pelkurimaisen herkkäluuloisuuden ja yltyvän vihan uhrina. Hänen puolustuksensa erinomainen kaunopuheisuus ja uskaliaisuus herätti vastavaikutuksen hänen hyväksensä ja tuotti rangaistuksen hänen syyttäjilleen. Mutta kiintymyksen siteet eivät kauan saattaneet yhdistää kahta niin konnamaista ja vallanhimoista luonnetta kuin Agrippinan ja hänen poikansa. Kauttaaltaan historia osoittaa, että todellista rakkautta ei voi syntyä poikkeuksellisen rikollisten sielujen kesken, ja että tämä on sitäkin mahdottomampaa, jos kanssarikollisuus on vahvistanut näiden liiton. Nero oli nyt intohimoisesti rakastunut Poppæa Sabinaan, Othon kauniiseen vaimoon, ja tämä epäsi häneltä kätensä, niin kauan kuin hän vielä oli äitinsä holhouksen alaisena. Tähän aikaan kaikki luokat jo kiihkeästi vihasivat Agrippinaa, niinkuin luonnollista oli hänen monien rikostensa takia, ja ilmeinen oma etu yllytti tätä vihaa Poppæa Sabinassa. Aina heikkona oli Nero jo kauan tuntenut todellista kammoa ja inhoa äitiänsä kohtaan, ja hän tuskin kaipasi lisäpainostukseksi alituisia huomautuksia ikävöidäkseen hänestä irtipääsemistä. Mutta Germanicuksen tytärtä ei voitu julkiavoimesti raivata pois tieltä, ja toiselta puolen omat varokeinot turvasivat häntä salamurhalta. Vain kavalluksen kautta oli hänen kuolemansa siis saavutettavissa. Nero oli jo kauan pakottanut hänet asumaan syrjässä kaupungin ulkopuolella eikä ollut mitenkään yrittänyt salata, että välit heidän kesken olivat lopen rikkoutuneet. Anicetus, Misenumin laivaston amiraali ja Neron entinen opettaja, esitti sen ajatuksen, että järjestettäisiin julkinen sovinnonjuhla, jonka nojalla Agrippina kutsuttaisiin Bajæhen, ja että hänet matkaa varten sijoitettaisiin sillä tapaa rakennettuun alukseen, että se nauloja poistamalla hajoaisi liitoksistaan. Tapaturma voitaisiin sitten selittää pelkäksi merionnettomuudeksi, ja Nero saattaisi mitä julkisimmalla tavalla osoittaa rakkauttaan ja kaipaustaan.

Kutsumus lähetettiin Agrippinalle ja erikoisesti koristettu alus määrättiin odottamaan häntä. Mutta joko epäluulosta tahi salaisen ilmoituksen saaneena hän kieltäysi käyttämästä sitä ja kantotuolissa hänet kuljetettiin Bajæhen. Se tekopyhä rakkaus, jolla hänet otettiin vastaan, se tavaton hellyys ja kunnioitus, jolla häntä kohdeltiin, hartaat katseet, lämmin syleily, vaihtelevat keskustelut poistivat hänen epäluulonsa, ja hän suostui palaamaan kunnia-aluksessa. Ikäänkuin juuri rikoksen paljastaakseen oli yö tähtikirkas ja meri tyyni. Alus ei ollut purjehtinut kauas; Crepereius Gallus, muuan hänen ystävistään, seisoi peräsimen lähellä ja Acerronia-niminen nainen istui hänen jalkainsa juuressa hänen itsensä nojatessaan taaksepäin, ja molemmat kilvan kiittelivät vasta sattunutta kohtausta ja lämmintä vastaanottoa, kun kuului rasahdus, ja heidän yläpuolellaan oleva kunniakatos, joka oli kuormitettu monella lyijylevyllä, äkkiä romahti alas. Crepereius siihen paikkaan runneltui kuoliaaksi; mutta Agrippinan ja Acerronian pelastivat heidän käyttämänsä leposijan korkeammat ulkosyrjät; siinä kiireessä ja hälinässä, kun syylliset sekaantuivat salaliitosta tietämättömäin joukkoon — ja niitä oli enemmän —, petollisen aluksen koneisto ei tehnytkään tehtäväänsä. Muutamat soutajista ryntäsivät yhdelle puolelle laivaa, toivoen sillä muotoa saavansa sen uppoamaan, mutta sekin heidän neuvonpitonsa meni myttyyn. Itsekkäässä toivossa luuli Acerronia saavansa apua, kun huusi olevansa Agrippina, mutta heti paikalla hänet lopetettiinkin airoilla ja seipäillä; Agrippina itse pysyi äänettömänä ja tuntemattomana; hän sai tosin haavan olkaansa, mutta onnistui pysymään veden pinnalla, kunnes kalastajat pelastivat hänet ja veivät turvassa huvilaan.

Tottunut kun oli rikostöihin, Agrippina terävällä ymmärryksellään vaivatta keksi, että siinä oli iljettävä yritys, josta hän näin ihmeellisellä tavalla oli pelastunut; mutta älyten että teeskentely ja vaiteliaisuus oli hänen ainoa pelastuksen turvansa, hän lähetti vapautettunsa Agerinuksen ilmoittamaan pojallensa, että hän taivaan armosta oli pelastunut hirveästä onnettomuudesta, mutta pyysi, että poika ei olisi huolissaan eikä vaivautuisi häntä tervehtimään, koska hän tarvitsi lepoa.