11 Luku.

NERO JA HÄNEN OPETTAJANSA.

Sitä keisarillista nuorukaista, jonka kohtalot nyt ovat mitä läheisimmästi liittyneet Senecan vaiheisiin, kansan suosionosoitukset saattoivat valtaistuimelle. Väsyneinä Augustuksen viekkauteen, Tiberiuksen juroon vihaan, Caligulan mielettömään julmuuteen, vanhan Claudiuksen hölmöyteen he eivät muuta voineet kuin mielihyvin tervehtiä loistavaa, ihanaa nuorukaista, jonka kauniit kiharat valuivat olkapäille ja jonka piirteissä kuvastui roomalaiskauneuden hienoin tyyppi. Hänen menneisyydessään ei mikään saattanut ennustaa hänen tulevaisuudelleen synkkää kehitystä, ja kaikki luokat samalla muotoa haaveilivat kultaisen ajan tulosta. Me saatamme käsittää heidän tunteensa, jos vertaamme niitä omain maanmiestemme tunteisiin, kun Henrik VIII:n synkkää tyranniutta seurasi Edvard VI:n nuorekas hallitus hyvettä ja ystävällisyyttä täynnä. Onnellista olisi Nerolle ollut, jos hänen hallituksensa, samoin kuin Edvardin, olisi voinut katketa, ennenkuin tuo monen rikoksen yö oli pimittänyt sen lupaavan aamunkoiton. Sillä Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta — tuota kuuluisaa Quinquennium Neronis — roomalaiset todella pitivät melkein ihanteellisen onnen ajanjaksona. Itse asiassa hallitusta hoiti Seneca Neron nimissä. Niinkin oivallisen keisarin kuin Trajanuksen sanotaan tunnustaneen, "ettei yksikään muu ruhtinas ole läheskään pystynyt ansaitsemaan sitä ylistystä kuin Nero tällä ajanjaksolla". On kumminkin uskottavaa, että nuo vuodet näyttivät loistavan aivan ylenmäärin ihanasti sitä syvää pimeyttä vasten, joka niitä seurasi, vaan sittenkin me niissä voimme nähdä monta seikkaa, jotka kyllin riittivät herättämään toivoa, iloa ja innostusta. Nuori Nero oli alussa vaatimaton ja opinhaluinen. Hänen neitsytpuheensa, jotka olivat kirjoitetut kaikella sillä ajatuksen ja kielen kauneudella, mikä ilmaisi Senecan kynää, yhtä hyvin kuin hänen yksityiset lausuntonsa olivat täynnä lämmittäviä lupauksia. Kaikkea sitä vääryyttä ja sortoa, jonka mennyt aika liiankin hyvin tunsi, hän lupasi kavahtaa. Hän ei aikonut vaatia itselleen, kuten Claudius oli tehnyt, yksinomaista ratkaisua kaikissa asioissa; ei mitään virkaa tai arvoa voitettaisi häneltä imartelun tahi lahjusten tietä; hän ei sekoittaisi omia mieskohtaisia etujaan valtion etuihin; hän pitäisi arvossa senaatin vanhoja etuoikeuksia; hän kohdistaisi oman välittömän huomionsa maakuntiin ja armeijaan.

Ensi aikoina ei hänen menettelynsä saattanutkaan näitä lupauksia häpeään. Noita vihattavia ilmiantajia, jotka olivat rehennelleet edellisten hallitusten aikana, ei siedetty, vaan vedettiin rangaistukseen. Valtion viranomaisia säästettiin väärämielisiltä, kiusaavilta vaatimuksilta. Viisaasti Nero epäsi kulta- ja hopeapatsaat ja muut narrimaiset kunnianosoitukset, joita turmeltunut ja orjallinen senaatti tyrkytti hänelle, ja kohteli tätä virkakuntaa, joka, niin langennut kuin olikin, kuitenkin kaikitenkin pysyi laillisen vallan edustajana, suosiollisesti ja kunnioittavasti. Ylimykset ja virkamiehet alkoivat hengittää vapaammin, ja yleisesti tunnettiin, että sietämätön tyrannius oli huomattavasti huojentunut. Ankaruutta noudatettiin vain ilmeisiä rikoksia kohtaan, ja sitä harjoitettiin oikeudenmukaisesti ja laillisella tavalla, niin ettei kukaan voinut epäillä, ettei se ollut ansaittua. Varsinkin oli muuan Senecan nuoresta kasvatistaan levittämä sana omansa, enemmän kuin mikään muu, hankkimaan hänelle suurta suosiota. Englanti on kiitollisuudella ja ihailulla muistanut nuorekkaan Edvardinsa vastahakoisuutta allekirjoittaa Joan Boucherin kuolemantuomiota; Rooma, joka oli tottunut julmaan välinpitämättömyyteen ihmishengen suhteen, ihasteli hurmaantuneena sitä säälintunnetta, joka oli saanut Neron huudahtamaan, kun häntä kerran vaadittiin allekirjoituksellaan vahvistamaan muuan kuolemantuomio: "Kuinka toivonkaan, etten osaisi kirjoittaa."

Myönnetty on, että tämän ajanjakson onnellisuus melko määrältä johtui kunnon Burruksen lujamielisyydestä ja Senecan viisaista, ylevämielisistä neuvoista. Heille kuuluu mitä suurin kiitos ja tunnustus tästä onnekkaasta välikaudesta, semminkin kun heillä ei ollut suinkaan mikään helppo tehtävä harteillaan. Paitsi että kasvatin turhamainen ja kevytmielinen luonne tuotti heille suuria vaikeuksia, paitsi että vaadittiin ääretöntä arkatuntoisuutta hillitsemään nuorukaista, joka ehdottomalla vallalla hallitsi jättiläisvaltakuntaa, täytyi heidän koettaa pidätellä Agrippinan kiihkeätä ja vaateliasta kunnianhimoa ja väistää hänen monien vaikutusvaltaisten puoluelaistensa herkeämättömiä juonitteluja. Agrippina oli epäilemättä uskotellut tehneensä rikoksensa etupäässä poikansa parhaaksi; mutta hänen menettelynsä sittemmin osoitti, että hän halusi pitää poikansa pelkkänä välikappaleena käsissään. Hän tahtoi hallita poikaansa, ja oli luultavasti laskenut voivansa sen tehdä Senecan avulla, aivan kuten meillä kuningatar Karolina täydellisesti komenteli Yrjö II:ta Sir Robert Walpolen avulla. Hän kulki samassa kantotuolissa hänen kanssansa; Neron tietämättä hän käski myrkyttää M. Silanuksen, entisen uhrinsa veljen; hän ahdisti Narcissuksen kuolemaan, taaskin vasten hänen tahtoansa; hänen vaikutuksestaan senaatti toisinaan kokoontui palatsiin eikä hän huolinut mitenkään salata senaattoreilta, että hän itse istui uutimen takana, josta hän saattoi kuulla jokaisen sanan heidän neuvotteluistaan; — niin, rohkenipa hän eräässä tilaisuudessa, kun Nero oli ottamassa puheillensa tärkeän lähetystön Armeniasta, astua neuvotteluhuoneeseen aikoen asettua istuimelle keisarin rinnalle. Kaikki joutuivat ymmälle, säikähtivätkin näin epätavallista tekoa, mutta nopsan ja ihmeteltävän tahdikkaasti Seneca viittasi Neroa nousemaan ja lähtemään äitiänsä vastaan, ja näin hän pojan rakkautta osoittaen sai julkisen skandaalin vältetyksi.

Mutta heti ensi hetkestä oli Seneca joutunut syypääksi kohtalokkaaseen erehdykseen oppilaansa kasvatuksessa. Hän oli ohjannut tätä kauttaaltaan löyhän myöntyväisyyden, mielennouteen turmiollisen periaatteen varassa. Nero ei ollut vailla kykyä; hänellä oli ilmeinen taipumus latinalaiseen runoiluun, ja meille säilyneet muutamat säkeet hänen käsialaansa, niin eriskummaisia ja teennäisiä kuin ovatkin, kumminkin osoittavat, että Nerolla oli jossain määrin herkkä korva ja kieliaistiakin. Mutta vilkkaan mielikuvituksen ohella oli Nerossa myös pyrkimys herättää vaikutusta; ja sen sijaan että Seneca olisi koettanut opastaa häntä pohtimaan vakavasti ja ajattelemaan johdonmukaisesti, hän salli oppilaan tuhlata parhaat voimansa toimiskeluihin ja ajanvietteisiin, jotka olivat sekä köykäisiä että vähäksittyjä, sellaisia kuin laulaminen, maalaaminen, tanssiminen ja kilpa-ajo. Todistelkoon Seneca vain, että sellaisissa toimiskeluissa ei ainakaan ollut mitään pahaa ja että ne luultavasti estivät Neroa suuremmista ilkivaltaisuuksista. Kaikkein vähimmän me kunnioitamme Neroa hänen joutavan laulunsa ja harpunnäppäilynsä vuoksi, aivan kuten emme suinkaan kunnioita Ludvig XVI:ta siksi, että hän laatieli lopen vaivaisia lukkoja; ja jos Seneca olisi heti alun pitäen ohjannut oppilaansa korkeampiin harrastuksiin, niin Rooma kenties olisi säästynyt Neron myöhemmiltä naurettavilta hullutuksilta Kreikan kaupungeissa ja Rooman teattereissa. Haluamme alleviivata epäämättömänä tosiseikkana kaikessa kasvatuksessa, että koskaan ei ole viisasta sallia sellaista, mikä on pahaa, sillä nojalla, että koettaa estää jotakin pahempaa. Seneca oletettavasti lienee ollut vakuutettu siitä, että kun miehellä oli Neron ominaisuudet — synnynnäinen arvottomuus, joka hänen on täytynyt jo varhain havaita — menestys oli suorastaan mahdoton. Mutta se ei vapauttanut häntä yrittämästä kaikkia hyviä keinoja, joilla menestys saattoi, niissäkin olosuhteissa, olla saavutettavissa. Muistakaamme kuitenkin, että hän taipui näihin myönnytyksiin oppilaaseensa nähden pääasiallisesti vain sellaisissa seikoissa, joita katsoi vähäpätöisiksi — tai pahimmassa tapauksessa kyllä häpäiseviksi, vaan ei rikollisiksi, ja että hänen harha-askelensa luultavasti johtui arvostelukyvyn erehdyksestä ennemmin kuin mistään siveellisestä luonteenheikkoudesta.

Selvää kuitenkin on, että Nero älyllisestikin joutui kärsimään tästä höllästä kasvatuksesta. Olemme jo nähneet, että hänen neitsytpuheessaan senaatille jokainen tunsi Senecan käden, ja moni huomautti huokaisten, että tässä Rooman keisari ensi kertaa ei kyennyt, ainakaan kaiken todennäköisyyden mukaan, puhumaan senaatille omin sanoin ja omin ajatuksin. Tiberius oli puhujana ollut juhlallinen ja tarmokas; Claudius oli ollut oppinut ja sivistynyt; olipa Caligulankin hajanainen järki pystynyt luomaan voimakkaita ja kaunosanaisia puheita; mutta Neron nuoruus oli tuhlattu joutaviin ja hänelle sopimattomiin toimiskeluihin, jotka eivät olleet jättäneet hänelle aikaa eikä halua arvokkaampiin ja ylevämpiin harrastuksiin. Senecan maine on epäilemättä pahasti kärsinyt oppilaan myöhemmästä häpeällisestä elannosta; ja selvää on, että Tacituksen vastenmielisyys hänen muistoansa kohtaan johtuu hänen suhteestansa Neroon. Mutta vaikka opettajan menetelmä ei olekaan ollut niin viisas kuin se, ankaran mittapuun mukaan tuomittuna, olisi voinut olla, niin on kuitenkin kerrassaan väärin tehdä hänet vastuunalaiseksi oppilaan kunnottomuudesta; ja muistaa tulee, Senecan ikuiseksi kunniaksi, että ilmeiset tosiasiat, aikalaisten todistukset, vieläpä itsensä Tacituksen vastahakoinen myönnytys häntä puolustaen osoittavat, että kaikki se viisaus ja maltillisuus, mikä on ominaista Neron hallituksen varemmille vuosille, perustuu hänen neuvoihinsa; että hän nautti puhdasmielisen Burruksen sydämellistä arvonantoa; että hän koetti häätää Agrippinan vertatiukkuvia julkeuksia; että ne kirjoitukset, joita hän sepitti Nerolle, ja ne puheet, joita hän laati hänen puolestaan, henkivät mitä ylevimpiä ajatuksia; ja että vasta kun Seneca oli kokonaan syrjäytetty vallasta ja vaikutuksesta, despoottisen mahdin petomaiset päähänpistot yllyttivät Nerossa niitä hirveitä taipumuksia, joitten siemenet olivat kauan itäneet hänen sielussaan. Muuan vanhanajan kirjailija muistuttaa kuulleensa kerrotun, että Seneca jo varsin varhain oli keksinyt Nerossa mielen villiyden, jota hän ei voinut kokonaan juurittaa pois; ja että hänen oli tapana lähimmille ystävilleen huomauttaa, että "jos leijona kerta pääsee ihmisveren makuun, sen synnynnäinen julmuus kyllä paljastuu".

Mutta jos kohta tämän myönnämme Senecan hyväksi ja tunnustamme, että hänen tarkoituksensa olivat kauttaaltaan vilpittömät, on meidän pakko moittia hänen arvostelukykyänsä siitä, että hän ehdoin tahdoin omaksui hyödyn moraalin; ja me uskomme, että juuri tästä syystä enemmän kuin mistään muusta johtuvat hänen suuret hairahduksensa ja hänen oman elämänsä kova onni. Meidän lienee tosiaankin lupa epäillä, tokko Nero itse — huikenteleva ja kevytmielinen nuorukainen, huonojen vanhempain lapsi ja määräämättömäin mahdollisuuksien perillinen — missään olosuhteissa olisi kehittynyt paljonkaan paremmaksi kuin mitä hänestä tuli; mutta selvää on, että Senecaa olisi pidetty äärettömän paljon suuremmassa arvossa, ellei hänellä olisi ollut tätä osaa Neron kasvatuksessa. Jos Seneca olisi ollut yhtä luja ja viisas kuin Sokrates, niin Nero kaiken todennäköisyyden mukaan ei olisi ollut paljonkaan pahempi Alkibiadesta. Jos opettaja olisi oppilaalleen esittänyt todella vain kaikkein korkeimman ihanteen, jos hän horjumatta ja kykynsä mukaan olisi vastustanut kaikkia epäkunniallisia ja huonoja viettymyksiä, olisi menestys mahdollisesti saattanut olla hänen palkintonsa ja hän kenties ansainnut ihmiskunnan haihtumattoman kiitollisuuden; ja jos hän olisi epäonnistunut, niin ainakin se olisi tapahtunut kunnialla, ja hänen vetäytyessään rauhalliseen ja mainehikkaaseen vanhuuden lepoon olisi häntä sinne kenties seurannut keisarillisen oppilaan kunnioitus, ellei rakkaus. Niin, vaikkapa hän olisi kokonaankin epäonnistunut ja yrityksessään menettänyt henkensä, olisi sekin toki ollut äärettömän paljon parempi sekä hänelle että ihmiskunnalle. Homerokin olisi voinut hänelle opettaa, että "parempi kuolla kuin synnissä elää". Joka tapauksessa hän olisi voinut tietää sekä tutkimuksistaan että kokemuksesta, että kompromisseihin perustuvan kasvatuksen aina ja välttämättömästi täytyy epäonnistua. Sen täytyy epäonnistua siksi, että se syrjäyttää sen suuren ikuisen koston lain pahan palkasta, jonka jokainen niin yksilön kuin kansankin historia vahvistaa todeksi. Ja se kasvatus, minkä Seneca antoi Nerolle — niin ylevä kuin se monessa suhteessa olikin ja niin loistavasti kuin se osittain ja hetkellisesti menestyikin — oli sittenkin kompromissien kasvatus. Niin hyvin Neron poikaiän opinnoissa kuin hänen miehuutensa vakavammissa pyrinnöissä hän piti silmällä sitä mielettömän kovaonnista periaatetta, että

Ellet kylvänyt villikauraa,
Niin tyhjäksi heitetty maa tuskin antoi
Viljaa, mi miestä elättää.

Jokainen kristitty olisi saattanut ennustaa tuloksen; mutta olisi voinut luulla pakanallistakin filosoofia kyllin valistuneeksi huomaamaan sen. Useinkin toistamme sanoja