On tähti uinuva…
Ei silmä kiiluva
Mullasta maailman taivaisihin palaa.
Hän äänen kuuleepi,
Hän miekan näkeepi,
Sittenkin aarteita sydämensä halaa.

Ja Senecassa me näemme mitä hehkuvinta kiitospuhetta köyhyyden ylevyydestä ja toiselta puolen mitä arveluttavinta rikastumisen himoa. Ja kuinka täydellisen tyhjästä hän myikään itsensä! Saman opetuksen me saamme jokaisesta elämästä, joka kääntyy hairahdusten polulle; vähemmän kuin kolme vuotta myöhemmin sitä valaisi myöskin sen tyrannin tärisyttävä kohtalo, joka oli ajanut hänet kuolemaan.

Lyhyen kauden elämästään Seneca vain tosiaan oli vallan kukkuloilla; vaan niin hovimies kuin olikin, hän herätti vihaa, epäluuloa ja vainoa kaikkien kolmen keisarin puolelta, joiden hallituksen aikana hänen miehuutensa ikä kului. "Kaikista kovanonnen miehistä", sanoo Froude, "missä muodossa hyvänsä, jumalallisessa tai inhimillisessä tai perkeleellisessä, ei kukaan vedä vertoja Bunyanin Herra Sivutielle — nuorukaiselle, joka toisella silmällä katsoi taivaaseen, toisella maahan — joka vilpittömin mielin saarnaa yhtä ja samalla vilpittömällä mielellä tekee toista ja joka tyystin vailla todellisuustajua on kykenemätön näkemään tai tuntemaan ristiriitaa. Hän todellakin yrittää pettää sekä Jumalaa että perkelettä eikä itse asiassa petä ketään muuta kuin itseään ja lähimmäisiään. Kaikista maailman ihmisten luonteista tämä tuntuu olevan sellainen, josta ei ole lainkaan toivoa, luonne, joka näinä aikoina on käynyt huolettavan yleiseksi ja jonka yleisyys panee meidät pitämään Reinekeäkin verrattomasti parempana." Ja todellakin oli häälyväisyys Senecan elämässä tietoinen epäjohdonmukaisuus. "Tutkistelijalle", sanoo hän, "joka ilmaisee, haluavansa kohota korkeammalle hyveen asteelle, minä vastaisin, että se on minunkin haluni, mutta minä en tohdi sitä toivoa. Minä olen paheitten vallassa. Minä en itseltäni vaadi, että tulisin parhaan kaltaiseksi, vaan ainoastaan, että tulisin paremmaksi kuin huonoin." Epäilemättä Seneca tarkoitti tätä pelkästään nöyräksi oman heikkouden tunnustukseksi; mutta se osui paljon oikeampaan kuin hän tosissaan olisi tahtonut myöntääkään. Hänen on täytynyt usein ja syvästi tuntea, ettei hänen elämänsä kulkenut sopusoinnussa sen valon kanssa, joka hänessä asui.

Olisi kyllä helppoa ja mukavaa johtaa Senecan elämän ja luonteen yleinen heikkous ja monet vajavaisuudet siitä seikasta, että hän oli pakana, sekä olettaa, että jos hän olisi ollut kristitty, hän ehdottomasti olisi kohonnut paljon ylevämmän ihanteen kannalle. Mutta tuollainen ajatuksenjuoksu ja johtopäätelmä, tehty retoorillisissa tarkoituksissa, on jokaisen ymmärtäväisen helposti kumottavissa. Pelkkä kristinopin opetuksien intellektuaalinen hyväksyminen olisi varmaankin vain perin vähässä määrässä virittänyt Senecassa jalompaa elämää. Tosiasia on, ettei sen paremmin nerokas henki kuin kristinuskon tuntemuskaan kykene jalostamaan ihmisen sydäntä eikä Jumalan armo virtaa terävän järjen eikä oikeaoppisen uskon kanavain kautta. Kaikkina aikoina on ollut miehiä, pakanoita niinkuin kristityitäkin, joita niukkakaan järjen valo ja vähäiset henkiset tiedot eivät ole estäneet elämästä puhdasta ja jaloa elämää; kaikkina aikoina on ollut miehiä, kristityitä niinkuin pakanoita, jotka suurine kykyineenkin ja syvällisine oppineen ovat lokaan tahranneet jaloimmat sanat, mitä milloinkaan on lausuttu, elämällä halveksittavinta elämää. Oliko kahdennellatoista vuosisadalla ketään, jonka nero loisti kirkkaammin, ketään, jonka kaunopuheisuus kaikui mahtavampana kuin Petrus Abélardin? Ja kumminkin Abélard elämänsä häpäisten vajosi syvemmälle kehnoimpiakin skolastisia aikalaisiaan yhtä suuresti kuin hän neronsa suuruudessa nousi etevintäkin heistä ylemmäs. Oliko seitsemännellätoista vuosisadalla filosoofia syvämietteisempää, moralistia ylevähenkisempää kuin Francis Bacon? Ja kumminkin Bacon saattoi imarrella tyrannia ja pettää ystävän ja ottaa lahjuksia, olipa hän viimeisiä Englannin tuomareista, joka pakottaakseen tunnustukseen käytti raakaa kidutusta. Seneca puolusti Agrippinan murhaa, Bacon mustasi ja parjasi Essexiä. "Mitä tahtoisin, minä en tee; mutta sitä mitä en tahtoisi, minä teen", saattaisi olla monenkin nerokkaan miehen synnintunnustuksen mottona. Eikä Senecan tarvitse häveten punastua, jos vertaamme häntä miehiin, jotka olivat hänen veroisiaan henkisiltä kyvyiltään, mutta joiden "armon varat", joiden totuuden tuntemus olivat verrattomasti hänen omaansa suuremmat. Antakaamme hänen osoittamansa jalon lujamielisyyden kuolemassa levittää valoa hänen muistolleen, valoa, joka hajoittakoon edes jossain määrin niitä mustia varjoja, jotka niin monissa kohdin tummentavat hänen historiaansa. Me säälimme Abélardia, nöyrää, hiljaista, kärsivällistä, Jumalaa pelkääväistä miestä, jota lempeäsydäminen Pietari vaali Clugnyn rauhallisissa puutarhoissa; me säälimme Baconia, syrjäytettyä, murtunutta ja halveksittua miestä, joka kuoli filosoofisessa kokeilussa saamastaan kylmästä ja jätti muistonsa jälkimaailman tuomittavaksi; säälikäämme Senecaa, joka rauhallisesti, nurisematta alistui kohtaloonsa, joka pakollisen itsemurhansa pitkällisten kuolonkamppausten kuluessa tuki surevia ympärillänsä ja saneli eräitä pakanallisen viisauden kauneimpia lausuntoja melkeinpä viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Hänen suuren aikalaisensa apostoli Paavalin sanat parhaiten auttavat meitä ymmärtämään hänen asemansa. Hän oli yksi niitä, jotka etsivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilla hänen luokseen ja löytää hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme.

14 Luku.

SENECA JA APOSTOLI PAAVALI.

Keväällä v. 61, ei kauan sen jälkeen kun Agrippinan murha ja Senecan sen puolesta kirjoittama puolustus oli kiinnittänyt roomalaismaailman huomion puoleensa, astui Puteolissa maihin joukko vankeja, jotka Judean prokuraattori oli lähettänyt Roomaan erään senturionin valvonnan alaisina. Eräs heistä oli vähäpätöisen näköinen ja ahavoitunut mies, uupunut ja kahleissa, mutta hellästi häntä hoivasi kaksi nuorempaa kumppania,[45] ja pieni ystäväin joukko, joka tuli heitä vastaan Forum Appiille ja Tres Taberna[46] ravintolalle, osoitti hänelle syvää kunnioitusta; kuten muut hänkin luovutettiin Burrukselle, pretoriaanien prefektille. Burrus oli Judean prokuraattorin kirjeistä saanut tietää, että vanki ei ollut tehnyt itseänsä syypääksi mihinkään pahempaan rikokseen,[47] vaan oli käyttänyt oikeuttaan Rooman kansalaisena vedota keisariin saadakseen suojelusta uskonveljiensä raivokasta vainoa vastaan; mahdollisesti oli myöskin senturioni Julius kertonut hänelle joitakin merkillisiä seikkoja hänen olemuksestaan ja vaiheistaan. Joka tapauksessa Burrus salli hänen elää omassa vuokraamassaan asunnossa[48] maksettuaan vetoomuksestaan. Tämä asunto sijaitsi kaiken todennäköisyyden mukaan siinä kaupungin korttelissa, joka oli vastapäätä Tiberin saarta ja vastaa nykyistä Trastevereä. Se oli kaikkein alhaisimman ja huonoimman roskaväen tyyssija — tuon kaikkinaisen kansansakan ja sekoituksen, jonka takia Tacitus kutsuu aikansa Roomaa "maailman lokaviemäriksi". Nimenomaan täällä juutalaiset harjoittivat ylenkatsottuja liiketoimiansa, kaupittelivat tulitikkuja ja vanhoja vaatteita ja särkynyttä lasitavaraa tahi kerjäsivät ja ennustelivat Cestiuksen ja Fabriciuksen silloilla.[49] Täällä, jonkun ahtaan, pimeän ja likaisen kadun varrella, ahdettuina Rooman alhaisimman roskajoukon pariin, elivät kaiken todennäköisyyden mukaan Markus ja Pietari siihen aikaan, kun he perustivat pienen kristillisen seurakunnan Roomaan. Samassa halveksitussa asumuksessa epäilemättä Paavali — sama vanki, joka oli jätetty Burruksen huostaan — vuokrasi huoneen, kutsui kokoon juutalaisten ensimmäiset ja ummelleen kaksi vuotta julisti juutalaisille ja kristityille ja kaikille pakanoille, jotka tahtoivat häntä kuulla, oppeja, joiden oli määrä uudistaa maailma.

Se, joka astui tähän halpaan ja mustuneeseen suojaan, saattoi nähdä iäkkään juutalaisen, kumaravartaloisen ja kasvoiltaan ryppyisen, heikon ja raihnaisen, joka toisesta käsivarrestansa oli kytketty kiinni roomalaiseen sotamieheen. Mutta jos ken suvaitsi katsoa tarkemmin, ei hän mitenkään voinut olla näkemättä neron ja innostuksen hehkua, innoituksen tulta, väkevän toivon ja pelottoman rohkeuden kirkasta valoa noilla surkastuneilla kasvoilla. Ja vaikka hän olikin kahlehdittu, niin "Jumalan sana ei ollut kahlehdittu".[50] Ja jos ken kuunteli niitä sanoja, joita hän toisinaan puhui, tai silmäsi vankkaan käsikirjoitukseen, — ainoa työskentely, jota hän silmäinsä heikkoudelta ja ruumiinsa raihnaudelta samoin kuin rasittavain kahleittensa takia saattoi tehdä, — niin olisi hän saanut kuulla tai lukea niitä kuolemattomia opetuksia, jotka vahvistivat Efeson, Filipin ja Kolossan nuorten kilvoittelevain seurakuntain uskoa ja jotka siitä pitäen ovat olleet kristillisen maailman kallisarvoisinta omaisuutta.

Hänen ponnistuksensa eivät olleet menestystä vailla; hänen onnettomuutensa edistivät evankeliumin julistusta; hänen kahleensa tulivat "koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon";[51] ja moni varttuva uskonveli hänen kahleittensa takia yhä enemmän uskalsi pelkäämättä puhua Jumalan sanaa. Älkäämme kuitenkaan hairahtuko väärin tulkitsemaan näitä sanoja tai omaksumaan keskiaikaisia traditsioneja, jotka väittävät Paavalin kääntäneen joitakuita keisarin lähimpiä suosikkeja ja kaunopuheisuudellaan sähköstäneen ihmettelevän senaatinkin. Tässä "palatsi"-sanalla[52] saattaa todella olla se merkitys, sillä me tiedämme, että varhaisimpien kääntyneitten joukossa oli "keisarin huoneväkeä";[53] mutta nämä henkilöt olivat epäilemättä, ellei aivan varmasti, alhaisimman luokan juutalaisia, joita, kuten tunnettua, oli tavattavissa niitten satojen kaikenikäisten, eri maista kotoisin olevien kovaonnisten joukossa, jotka muodostivat roomalaisen perheen, huonekunnan, familian. Ja ainakin yhtä uskottavaa on, että sana "henkivartiosto" tarkoittaa yksinkertaisesti tuon roomalaisen sotilasjoukon kasarmia, josta Paavalin vartijat vuoron perään otettiin. Sellaisessa tukalassa tilassa Paavali kaiken todennäköisyyden mukaan vietti kaksi vuotta (61-63), joiden aikana keisari Nero erosi Octaviasta ja nai Poppæan ja joiden aikana myös Burrus kuoli, Seneca joutui epäsuosioon ja monta Neron ilkityötä tehtiin.

Tällaisistapa aineksista jotkut varhaiset kristityt intoilijat ovat kyhänneet kokoon muka mieltäylentävän teoksen, jonka on oletettu sisältävän Senecan ja Paavalin välisen kirjeenvaihdon. Tämän teoksen epäämätön epäperäisyys on nykyisin yleisesti tunnustettu ja tosiaan onkin väärennys liian karkea ansaitakseen edes lukemista. Mutta kannattaa tutkia, onko ajan olosuhteitten mukaan ollut mahdollistakaan, että Seneca olisi koskaan voinut olla Paavalin lukijoita tai kuulijoita.