Näitten vertailujen jatkaminen olisi tarpeeton työ, sillä lukien mitä Senecan kirjoitelmaa hyvänsä voisi niitä lisätä monin kerroin; ja ne todistavat epäämättömästi, että, mitä tulee hengen valaistukseen, Seneca "ei ollut kaukana taivaan valtakunnasta". Jotkut kirjailijat ovat niitä koonneet; ja kaikki tässä mainitut, ynnä monta muuta, voi löytää Fleuryn, Troplongin, Aubertinin ja muitten kirjoista. Muutamat kirjailijat, kuten Fleury, ovat koettaneet osoittaa, että ne voidaan selittää vain otaksumalla, että Senecalla oli jonkinlaista tietoa pyhästä raamatusta. Toiselta puolen Aubertin taas on ratkaisevasti todistanut, että näin ei ole voinut olla laita. Monet sanat ja lauselmat on, temmattuna irti yhteydestään, tavallaan pakotettu yhtäläisiksi raamatun sanojen kanssa, vaikka yhteys täydellisesti riitelee sen henkeä vastaan; moni kuuluu tuohon suureen yleiseen moraalisten totuuksien varastoon, jonka vanhat filosoofit tunnollisella työskentelyllään ovat muovanneet; ja näistä näin kaunopuheisesti julistetuista ajatuksista tuskin on yhtään, jota ei tapaisi vieläkin ylevämmin ja täsmällisemmin ilmaistuna Platon tai Ciceron kirjoituksissa. Eräässä myöhemmässä luvussa me näytämme, että kaikista niistä huolimatta Seneca eriää kristinopin hengestä ainakin yhtä huomattavasti kuin toisaalta sitä lähestyy; mutta tämä soveltunee parhaiten vasta sitten, kun me olemme tarkastaneet myös niitä oppeja, joita nuo kaksi muuta suurta pakanallisen viisauden edustajaa, nimittäin Epiktetos, orja, ja Marcus Aurelius, keisari, ovat esittäneet. Yhtä kaikki ilahuttavaa on, kun tämäntapaiset kirjoitukset selvästi osoittavat meille, että Herran henki on kaikkina aikoina täyttänyt vanhurskaita miehiä ja heistä tehnyt Jumalan lapsia ja profeettoja. Jumala "ei jättänyt itseään ilman todistajaa" heidänkään keskuudessaan. Tuomas Aqvinolaisen sana, että monellakin pakanalla on ollut "fides implicita", "itsetiedoton usko", on vain toinen muoto Paavalin lausuntoa, että "vaikkei heillä ole lakia, ovat itselleen lakina ja osoittavat, että lain toiminta on kirjoitettu heidän sydämiinsä".[57] He tunsivat iankaikkisen voiman ja hyvyyden näkyväisten kappalten kautta, ja samaten he omantunnon äänestä ja luonnon äänestä johtivat oikean, vaikka vain yksipuolisen ja vaillinaisen tuntemuksen. Heille "luonnon ääni oli Jumalan ääni". Heidän ilmestyksensä oli luonnonlaki, jota Jumalan kirjoitettu laki vahvistaa, lujentaa ja laajentaa, vaan ei kumoa.[58]
Täten johdettua tuntemusta tai toisin sanoen niitten uskonnollisten tunteitten kokonaissummaa, jotka johtuvat järjen ja kokemuksen yhdistymästä, on kutsuttu "luonnolliseksi uskonnoksi"; termi itsessään on sovelias ja moitteeton, kun vain pitää mielessään, että luonnollinen uskonto itsessään on ilmestystä sekin. Ei mikään vastakohtaisuus ole niin epäonnistunut ja turmiollinen kuin tuo luonnollisen ja ilmoitetun uskonnon. Se on "pikemmin sanain kuin aatteiden kontrasti; se on abstraktsionien vastakohtaisuus, jota eivät mitkään tosiseikat vastaa". Jumala on ilmoittanut itsensä ei yhdellä, vaan monella muotoa, ei ainoastaan innoittamalla joittenkuitten harvojen sydämiä, vaan suopeasti ohjaamalla jokaista, joka häntä etsii. "Herran kynttilä on ihmisen henki" (Salom. Sananl. XX, 27), eikä se ole uskontoa, vaan siitä luopumusta, jos epää totuuden Jumalan ilmoituksilta ihmisille vain sen takia, että ne eivät ole käyneet saman kanavan kautta. Päinvastoin meidän tulee kiitollisuudella tervehtiä eikä suinkaan epäluuloisesti suhtautua totuuksien julistamiseen pakanallisten kirjailijain suun kautta, totuuksien, joita me ensi silmäykseltä olisimme olleet taipuvat pitämään kristinuskon erikoisena perintöosana. Pytagoraassa, Sokrateessa ja Platonissa — Senecassa, Epiktetossa ja Marcus Aureliuksessa — me näemme taivaan valon raivaavan itselleen tien halki pimeyden ja tietämättömyyden usvien; kiitollisina me tunnustamme, että pakanamaailmassakin olivat ihmisten sielut, jos kohta hädän ja vaivan keskellä, kuitenkin kyenneet ikäänkuin hopean himmeästä pinnasta heijastamaan jotakin jumalallisuuden ja totuuden kuvaa; me tervehdimme, suuren ja kaunopuheisen Bossuet'n kanssa, "luonnon kristinuskoa". "Jumalan kuva ihmisessä", sanoo pyhä Bernhard, "voi palaa, vaan ei palaa tuhaksi."
Ja tämäpä juuri on ilahuttavin puoli, miltä tarkastaa Senecan elämää ja kirjoituksia. Totta on, että hänen tyylinsä ei ole vapaa aikakauden virheistä, että hänen retoriikkansa loisteliaisuus ei aina voi korvata hänen päätelmäinsä heikkoutta; että hän ei näytä kuvastimelta, joka kirkkaasti heijastaa totuutta, vaan muistuttaa "fantastisesti tuhanteen kaistaleeseen hiottua peiliä"; että me rinnan suurten moraalisten totuuksien kanssa tapaamme toisinaan hänen pahimpia hairahduksiaan, ristiriitaisuuksiaan ja paradoksejaan; että hänen kaunopuheiset lauselmansa Jumalasta useasti painuvat hämärään panteismiin; ja että vieläpä, mitä tulee oppiin kuolemattomuudesta, hänen otteensa on liian ponneton pelastaakseen hänet häälyväisyydestä ja ristiriidoista;[59] vaan siveydenopettajana hän on täynnä todellista suuruutta ja monesti kaukana edellä aikansa yleisestä ajatustavasta. Harvatpa miehet ovat kirjoittaneet terävämmin tai vilpittömämmin totuudesta ja miehuudesta, ihmisten olennaisesta yhtäläisyydestä,[60] ystävällisyydestä ja hyvyydestä orjia kohtaan,[61] lempeydestä rikollistenkin suhteen,[62] epäitsekkäisyyden kunniasta,[63] inhimillisyyden suuresta aatteesta[64] semmoisena aatteena, joka kohoaa kaikkia kansallisuutta ja säätyä koskevia keinotekoisia ennakkoluuloja korkeammalle. Monet hänen kirjoituksistaan ovat pakanallisia saarnoja ja siveysopetuksia, laatunsa parhaita ja ylevimpiä. Tyyli, kuten Quintilianus sanoo, "on täynnä viehättäviä virheitä", mutta tunteen pyrkimys on aina korkea ja tosi.
Häntä on pikemminkin pidettävä rikkaana, ylhäisenä ja mahtavana roomalaisena, joka enimmät joutohetkensä omisti moraalifilosofialle, kuin todellisena ammattifilosoofina. Ja tältä näkökannalta katsoen on hänen ristiriitaisuuksillaankin oma viehätyksensä kuvastaen hänen hehkuvaa, impulsiivista, vilkasta mielenlaatuaan. Hän ei ollut kylmä, määräperäinen, tunteeton stoalainen, vaan kiihkomielinen, lämminsydäminen mies, joka saattoi purskahtaa hillittömään kyynelten tulvaan ystävänsä Annæus Serenuksen[65] kuoleman johdosta ja tuntea vavistuttavaa huolta vaimonsa ja lastensa onnesta. Hän ei ollut suinkaan ehdottoman kieltämisen taikka mahdottoman täydellisyyden mies;[66] mutta harvat ihmiset ovat vakuuttavammin, lämpimämmin tai innostuneemmin puhuneet hyveen tuottamasta mielihyvästä, hyvin järjestetyn sielun rauhasta, ylevän itsensäkieltämisen voimakkaasta, totisesta ilosta. Nuoruudessaan, kuten hän kertoo, hän valmistausi nuhteettomaan elämään, vanhuudessaan jaloon kuolemaan.[67] Ja älkäämme unohtako, että, kun tuli ratkaisun hetki, joka pani koetukselle hänen sielunsa rauhan ja mielensä lujuuden, hän ei horjunut. "Vapisematta", hän kirjoittaa Luciliukselle, "minä valmistaun sen päivän varalle, jolloin kaikki kiertelemiset ja kaartelemiset jäävät pois ja minä omalta kohdaltani voin päättää, tokko minä vain puhun vaiko tosiaan tunnen kunnon miehen lailla; tokko kaikki nuo puheet ylväästä järkähtämättömyydestä, joita olen lingonnut onnea vastaan, olivatkin pelkästään asenteita ja elkeitä… Väittelyt ja kirjalliset keskustelut ja filosoofien opetuksista keräillyt sanat ja kaunopuheiset esitykset eivät ilmaise sielun todellista lujuutta. Sillä puheessa suurinkin pelkuri on rohkea; mikä sinusta todellakin on sukeutunut, se käy ilmi, kun loppusi on läsnä. Minä hyväksyn ehdot enkä väistä ratkaisua".[68]
"Accipio conditionem, non reformido judicium."
Ne olivat miehekkäitä, yleviä sanoja, ja koettelemuksen hetki vahvisti ne tosiksi. Kun muistamme Senecan elämän synnit, niin johtakaamme mieleemme myöskin hänen lujuutensa kuoleman tullessa; samalla kun myönnämme että ristiriitaisuuksia on olemassa hänen filosoofisessa järjestelmässään, niin olkaamme kiitollisia siitä nerosta, innostuksesta, elävän vakuutuksen hehkusta, jolla hän yhä uudelleen julistaa totuuksiansa, totuuksia, jotka varmemmalle pohjalle laskettuina havaittiin kestäviksi kannattamaan maailman siveellistä uudestisyntymistä. Ei mikään ole helpompaa kuin Senecan pilkkaaminen tahi kärkevien epigrammien kirjoittaminen miehestä, jonka moraalin lujuus ehdottomasti joutui tappiolle hänen oman suuren ihanteensa rinnalla. Mutta yhtä kaikki hän ei ollut sen vaihemielisempi kuin tuhannet niistä, jotka tuomitsevat hänet. Kaikkine virheineenkin hän kumminkin eli jalompaa ja parempaa elämää, hänellä oli korkeampia päämääriä, hän oli pelottomampi, itsensäkieltävämpi — niin, vieläpä lujamielisempikin — kuin kristityn nimeä kantavain enemmistö. Meidän kaikkien olisi hyvä, jos ne, jotka syytävät sellaista ivaa hänen muistolleen, koettaisivat saada aikaan rahtusenkaan sitä hyvää, mitä hän toimitti ihmisyyden ja Rooman puolesta. Hänen ajatuksensa ansaitsevat katoamattoman kiitollisuutemme: "joka meistä synnitön on, se häntä ensimmäisenä kivellä heittäköön."
EPIKTKTOS.
1 Luku.
EPIKTETOKSEN ELÄMÄ, JA KUINKA HÄN SIIHEN SUHTAUTUI.
Neron hovissa Senecan on täytynyt joutua enempään tai vähempään yhteyteen tämän keisarin mahtavain vapautettujen orjien ja nimenomaan hänen sihteerinsä eli kirjastonhoitajansa Epafrodituksen kanssa. Epafroditus oli keisarin alituisia seurakumppaneita; hän oli ensimmäinen kiinnittämään Neron huomion siihen salaliittoon, jossa Seneca itse sortui. Ei voi olla epäilystä siitä, että Seneca tunsi hänet ja oli käynyt hänen luonaan. Niitten orjien joukossa, jotka tungeksivat tässä talossa, filosoofin luonnostaan lempeä sydän lienee kiinnittänyt hänen huomionsa pieneen halvattuun fryygialaiseen poikaan, rampaan ja mitättömän näköiseen, jonka kasvoilla — jos ne mitenkään kuvastivat sisäistä sielua — varmaankin lapsuudesta saakka väikehti kirkas ja kärsivällinen ilme. Tuo ylväs hovilainen, keisarin mahtava opettaja, suuri stoalainen ja aikansa suosituin kirjailija olisi tosiaankin kummastunut, jos hänelle äkkipäätä olisi sanottu, että tuo vaivainen pieni orjapoika oli määrätty kohoamaan filosofiassa puhtaampiin ja kirkkaampiin korkeuksiin kuin mihin hän itse milloinkaan oli päässyt, tulisi aivan yhtä kuuluisaksi kuin hän itsekin ja stoalaisen opin edustajana kokisi paljon suurempaa kunnioitusta. Sillä tämä rampa poika oli Epiktetos — Epiktetos, jolle piirrettiin muistettava hautakirjoitus: "Minä olin Epiktetos, orja, rampa ja kerjäläinen ja kuolemattomille kallis".