Vaikka meillä on selvä tieto hänen filosoofisesta opistaan, ei meillä ole minkäänlaisia aineksia edes niukintakaan elämäkertaa varten. Hänen sielunsa kuva — kuva siitä, mitä yksin hän katsoi todelliseksi minäkseen — on nähtävissä hänen teoksistaan, ja siihen emme saata lisätä muuta kuin joitakin harvoja yleisiä tosiseikkoja ja epävarmoja tarinoita.

Epiktetos oli luultavasti syntynyt noin vuoden 50 paikkeilla Kristuksen syntymän jälkeen; mutta emme tiedä täsmällistä syntymäaikaa emmekä tunne edes hänen todellista nimeään. "Epiktetos" tarkoittaa "ostettua" elikkä "hankittua", ja on yksinkertaisesti orjan nimitys. Hän syntyi Hierapoliissa Fryygiassa, Lycus- ja Meander-jokien välillä sijaitsevassa kaupungissa, jota jotkut ovat pitäneet tämän maakunnan pääkaupunkina. Kaupungissa oli useita luonnonihmeitä — pyhiä lähteitä, stalaktiittiluolia ja syvä onkalo, huomattava mefiitisistä (myrkyllisistä) höyryistään. Meille on mielenkiintoisempaa tietää, että se oli vain muutaman peninkulman päässä Kolossasta ja Laodikeasta ja että Paavali mainitsee sen (Kol. IV, 13) yhdessä näiden kanssa. Siellä on sen vuoksi täytynyt olla kristillinen seurakunta varhaisimmista ajoista asti, ja jos Epiktetos vietti minkään osan lapsuudestaan siellä, on hän saattanut joutua yhteyteen alhaissäätyisten miesten ja naisten kanssa, jotka olivat halvassa kokouspaikassaan kuulleet luettavan Paavalin kirjettä kolossalaisille ja sitä toista, nyttemmin hukkaan joutunutta, jonka hän oli osoittanut Laodikean seurakunnalle.[69]

Luultavaa kuitenkin on että Hierapoliilla ja sen seurakunnalla oli hyvin vähän vaikutusta Epiktetokseen. Hänen vanhempansa olivat arvatenkin kaikkein alinta ja vähäväkisintä luokkaa, ja heidän moraalinen kantansa on tuskin sekään voinut olla korkea, sillä muutenhan he eivät olisi saattaneet missään tapauksessa suostua myymään orjuuteen sairasta poikaansa. Tuskinpa olisi Epiktetoksen ollut mahdollista astua maailmaan vähemmän kadehdittavin ja vähemmän lupaavin entein. Mutta koko elämänjuoksumme on täynnänsä ihmeellistä jumalallista korvausta, ja sen sai Epiktetoskin kokea. Jumala sytyttää neron tulen, kenessä tahtoo, ja hän voi herättää korkeimmatkin ja kuninkaallisimmatkin ajatukset halpa-arvoisimmassakin orjassa:

Niitä siemeniä sirottelee päivin ja öin
Tuulen leyhkä taivaalta.
Ihmissavea niin heikkoa ei, siemenet nuo
juurtua jottei voine.

Mitkä olivat ne tapahtumat — eli mieluummin, mikä oli "se näkymätön kaitselmus, jota ihminen herjaten nimittää sattumaksi" — jotka Epiktetoksen saattoivat Epafrodituksen taloon, sitä emme tiedä. Hienotunteista ja jaloa sielua tuskin saattoi panna pahempaan koettelemukseen. Roomalaisen talon orjat sullottiin yhteen summattomin joukoin; he olivat mitä väkivaltaisimman ja oikullisimman rangaistuksen alaisia; heitä saatettiin kohdella mitä halventavimmalla ja raakamaisimmalla tavalla. Ihmiset vaipuvat usein sille asteelle, jolle heidän oletetaan kuuluvan. Vuosikausien häpäisevä menettely vaikuttaa, että he jo arvelevat ansaitsevansakin vain häpeällistä kohtelua, menettävät tuon itsekunnioituksen, joka on uskonnollisen tunteen muuttumaton seuralainen ja joka, uskonnolliseen tunteeseen katsomattakin, yksin turvaa meitä mieskohtaiselta alennukselta. Oikeinpa sanookin Paavali: "Jos olet kutsuttu orjana, älä siitä murehdi; mutta jos sinulla on mahdollisuutta päästä vapaaksikin, niin käytä ennemmin sitä hyväksesi".[70]

Totta on että pakanamaailmassakin alkoi tähän aikaan parhaitten ja viisaimmin ajattelevain keskuuteen levitä tunne siitä, että orjatkin olivat tehdyt samasta tahtaasta kuin heidän isäntänsäkin, että he erosivat vapaasyntyisistä vain asemansa ulkonaisten ja satunnaisten seikkain puolesta ja että suopeus heitä itseänsä kohtaan oli yleinen alkeellisenkin inhimillisyyden velvoitus. "Minun on iloista kuulla", sanoo Seneca eräässä mielenkiintoisessa kirjeessään Luciliukselle, "että sinä elät tuttavallisissa suhteissa orjiisi; se on viisautesi ja valistuksesi mukaista. Ovatko he orjia? Ei, ihmisiä he ovat. Orjia? Ei, kumppaneita. Orjia? Ei, vaatimattomia ystäviä. Orjia? Ei, orjatovereita, sillä muistathan, että kohtalo vallitsee teitä kumpaakin." Eräässä kohdassa, johon jo olemme viitanneet, hän jatkaa samaa ajatuksenjuoksua moittien kopeata ja kevytmielistä tapaa, että orjia seisotettiin kesteissä tuntikaudet sanattomina ja tyhjin vatsoin, sillä aikaa kun heidän herransa ahmivat itsensä täyteen. Hän valittaa sitä julmuutta, joka katsoo välttämättömäksi kauheasti rangaista tilapäistä yskähdystä tai aivastusta. Hän viittaa sananparteen — sananparteen, joka paljastaa kokonaisen historian — "minkä orjia, sen vihamiehiä", ja osoittaa että he eivät ole vihamiehiä, vaan että ihmiset ovat heistä tehneet vihamiehiä; päinvastoin, jos heitä kohdeltaisiin suopeasti ja puhuteltaisiin huomaavaisesti, he kidutettaissakin vaikenisivat mieluummin kuin puhuisivat isäntänsä vahingoksi. "Eivätkö he ole lähtöisin", kysyy hän, "samasta alkuperästä, eivätkö he hengitä samaa ilmaa, eivätkö he elä ja kuole juuri niin kuin mekin?" Lyönnit, murskatut jäsenet, kalisevat kahleet, niukka ravinto ergustuloissa eli orjavankiloissa herätti Senecan sääliä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan siinä onkin kuva, jonka vertaista maailma harvoin lie nähnyt, ellei se lie tapahtunut siinä katalassa kaupassa, jota Englanti häpeäksensä ennenvanhaan harjoitti, mutta jonka se ikuiseksi kunniaksensa päättävästi on hylännyt.

Mutta Senecan suosittelema lempeys orjia kohtaan oli itse asiassa hänen omaperäisimpiä moraaliopetuksiaan; kaikesta, mitä me tiedämme Rooman elämästä, on syytä pelätä, että niitten luku, jotka toimivat tämän mukaisesti, oli vähäinen. Varmastikaan ei Epafroditus, Epiktetoksen herra, ollut heitä. Historialliset tiedot tästä miehestä ovat laihat. Hän oli yksi niistä neljästä, jotka seurasivat Neroa tuolle surettavalle, arvottomalle pakomatkalle Roomasta v. 69, ja kun Nero vihdoinkin, pelkuruudesta kauan horjuttuaan ja vankeuden ja mestauksen jo uhatessa, asetti tikarin rinnalleen, niin Epafrodituspa se auttoi tyrannia työntämään sen sydämeen, josta teosta keisari Domitianus sittemmin karkoitti hänet maanpakoon ja lopulta mestautti.

Epiktetoksen oli tapana kertoa pari kaskua, jotka selityksittäkin osoittivat, mikä ahdassieluinen ja matalamielinen mies hän oli. Hänen orjiensa joukossa oli muuan Felicio-niminen mitätön rajasuutari; kun suutari oli aivan hyödytön, niin Epafroditus möi hänet, ja sattumalta hänet tuli ostaneeksi joku keisarin huonekuntaan kuuluva, ja hänestä tehtiinkin keisarin paikkasuutari. Heti Epafroditus rupesi osoittamaan hänelle mitä syvintä kunnioitusta ja puhuttelemaan häntä mitä mielistelevimmin sanoin, niin että jos joku kysyi, mitä Epafroditus oli tekemässä, niin vastaus, mitenkä lie todenmukainen, kuului: "Hän on tärkeässä neuvottelussa Felicion kanssa".

Erään kerran tuli joku hänen luoksensa itkien ja valittaen ja halaten hänen polviaan surun murtamana, kun kaikesta hänen omaisuudestaan ei ollut jälellä paljon enemmän kuin joukko toista miljoonaa. "Mitä teki Epafroditus?" kysyy Epiktetos; "nauroiko hän miestä, niinkuin me tekisimme? Eipä suinkaan; päinvastoin, hän huudahti, sääliä ja hämmästystä ilmaisten: Mies poloinen, kuinka voisitkaan sinä ääneti kestää tuollaisen kolauksen?"

Miten törkeästi hän saattoi menetellä ja kuinka vähän hän herätti kunnioitusta, voimme nähdä seuraavasta kertomuksesta. Kun urhokas ylimys Plautius Lateranus, joka Pison salaliiton aikana joutui surman suuhun, kuten jo olemme puhuneet, oli niskaansa saanut tehottoman lyönnin tribuunin miekasta, ei Epafroditus tälläkään kaamealla hetkellä saattanut pidättää itseään ahdistamasta uhria kysymyksillään. Ainoaksi vastaukseksi kuoleva mies ylenkatseellisesti huomautti: "Jos tahtoisin sanoa jotakin, niin sanoisin (en sinunkaltaisellesi orjalle, vaan) herrallesi."