Tämänhenkisen miehen huostassa rampa fryygialaispoika tuskin on saattanut kokea suurtakaan suopeutta. Monen kirjailijan kertomana onkin tosiaan eräs seikka jäänyt jälkimaailman muistoon, ja se tuntuu ilmaisevan, että häntä kohdeltiin pöyristyttävän julmasti. Kerta sanotaan Epafrodituksen tyydyttäneen julmuuttansa tukkimalla orjansa jalkaa johonkin kidutusvehkeeseen. "Jos vielä jatkat tuota, niin sinä katkaiset sen", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi työtänsä ja saikin jalan poikki. "Sanoinhan, että sinä sen katkaisisit", virkkoi Epiktetos rauhallisesti sanallakaan tai yhdellä huokauksellakaan ilmaisematta tuskaansa. Yhtä yleviä sankaritarinoita on olemassa sekä vanhoilta että uusilta ajoilta, mutta toivokaamme ihmiskunnan puolesta, että tämä kertomus on väärä, varsinkin kun toinen uskottava henkilö tietää, että Epiktetos tuli rammaksi vain jonkun taudin seurauksista. Vaan oli tämän asian laita miten tahansa, jotkut niistä, jotka ovat ensimmäisinä kirjoittaneet kristinuskoa vastaan — sellaiset kuin esim. lääkäri Celsus — ovat mielellään vedonneet tähän kertomukseen, koska siinä ilmenee mielen jalous, jota ei edes kristinusko voi voittaa; vastakohdaksi asetti Origenes Vapahtajamme sanattoman äänettömyyden ristillä, ja Gregorius Naziansilainen huomautti, että vaikka on jaloa kestää pahaa, jota ei voi välttää, niin vielä jalompaa on alistua siihen vapaaehtoisesti ja yhtä lujamielisesti. Mutta jos kohta Epafroditus ei olisikaan syypää Epiktetoksen jalan katkaisemiseen, niin selvää on, että poika parka eli olosuhteissa mitä masentavinta ja kurjinta laatua, olosuhteissa, jotka olisivat sortaneet tavallisen miehen sille alhaiselle ja eläimelliselle kannalle, joka näyttää tyydyttäneen Rooman orjien suurta enemmistöä. Moniaat kohdat, joissa hän puhuu siitä, kuinka tämäkin onneton luokka on oikeutettu saamaan huomaavaisuutta osaksensa, ilmaisevat todella helliä tunteita heitä kohtaan. "Parasta olisi", sanoo hän, "jos te, niin hyvin valmistellessanne juhlianne kuin niitä viettäessännekin, jakaisitte palvelijoillennekin jonkun verran runsaudestanne. Mutta jos jossakin tilaisuudessa olisi vaikea näin tehdä, niin muistakaa, että ne, jotka ovat väsyneet, palvelevat teitä, jotka ette ole väsyneet; teitä, jotka syötte ja juotte, ne, jotka eivät syö eikä juo; teitä, jotka keskustelette, ne, jotka ovat mykkiä; teitä, jotka liikutte mielenne mukaan, olennot, joita ahdistaa kiusallinen pakko. Ja näin tehden ette tahdokaan syttyä silmittömään vimmaan ettekä raivon puuskauksessa loukata ketään." Epäilemättä Epiktetos tässä kuvailee menettelyä, jota hän itse monesti on nähnyt ja jonka alennuksen hän itse oli kokenut. Mutta hän oli jo varhain saavuttanut sen sielun ylevyyden ja tullut totuudesta siihen käsitykseen, jonka nojalla hän osasi erottaa olemuksen varjosta, elämän realiteetit sen satunnaisuuksista ja siten kääntää varsinaiset vastoinkäymisensäkin uusiksi välikappaleiksi, millä kohota siveelliseen jalouteen. Tämän todisteeksi silmätkäämme hiukan, mikä on hänen oma mielipiteensä elämästänsä.
Heti Tutkielmiansa alussa hän tekee eron sen hyvän välillä, jota jumalat ovat, ja sen, jota jumalat eivät ole suoneet meille, ja hän on sitä mieltä (tässä suhteessa ollen sitä valoa vailla, jonka kristinoppi olisi voinut hänelle lainata), että kun jotkut siunaukset meiltä evätään, niin se ei tapahdu siksi, että jumalat eivät tahtoisi, vaan siksi, että he eivät voi suoda niitä meille. Ja sitten hän kuvittelee Jupiterin puhuttelevan häntä:
"Oi Epiktetos, jos mahdollista olisi ollut, niin olisin tehnyt sekä pienen ruumiisi että pienen omaisuutesi vapaaksi ja riippumattomaksi; mutta nyt, älä siitä erehdy, se ei olekaan sinun lainkaan, onhan vain hienosti sotkettua savea. Kun minä siis en voinut tehdä, kuten sanoin, niin annoin sinulle palasen itsestäni, nimittäin tämän pyrkimisen ja kieltäytymisen, toivomisen ja epäämisen kyvyn ja yleensä vallan toimia tässä näennäisyyksien maailmassa; ja jos viljelet tätä kykyä ja katsot varsinaisen omaisuutesi olevan siinä, niin ei sinua mikään koskaan estä ja ehkäise etkä sinä koskaan huokaile etkä keksi vikoja toisissa etkä ketään imartele. Näyttävätkö näin ollen sinusta nämä etuisuudet arvottomilta? Taivas varjelkoon! Tyydy sen vuoksi niihin ja kiitä jumalia."
Ja eräässä palasessa Katkelmiaan (VIII, IX):
"Vapaus ja orjuus ovat vain nimiä, toinen hyveen, toinen paheen: ja molemmat ne riippuvat tahdosta. Mutta ei kummallakaan niistä ole mitään tekemistä niitten asiain kanssa, joissa tahdolla ei ole mitään osaa. Sillä ei kenkään ole orja, jonka tahto on vapaa."
"Rikkaus on raskas ruumiin kahle, sielun pahe; sillä hänpä oli orja, jonka ruumis on vapaa, mutta sielu kahleissa, ja päinvastoin taas hän on vapaa, jonka ruumis on kahleissa, mutta jonka sielu on vapaa."
Kuka ei näissä kohdissa muista Paavalin ääntä, kun hän sanoo: "Joka orjana on kutsuttu Herrassa, on Herran vapaa; samoin vapaana kutsuttu on Kristuksen orja".[71]
Ja puhuessaan epämuodostuksestaan hän yhtä selvästi ilmaisee riippumattomuutensa. Epämuodostumahan koski vain ruumista, jota hän halveksi, ja siksi hän mielestään oli "eteerinen olento, joka hoippuu ruumiinsa taakan alla". Ihailtavassa luvussaan Tyytyväisyydestä hän hyvin pontevasti alleviivaa sitä lohdutuksen perusohjetta, joka on johdettu siitä tiedosta, että "maailmankaikkeus ei ole luotu yksilön tyydytystä varten". "Täytyykö raajani olla rampa?" olettaa hän jonkun vaikertelevan napisijan kysyvän. "Orja!" vastaa hän, "keksitkö sitten vaivaisen pienen raajan takia virheitä maailmankaikkeudessa? Etkö voi myöntää, että tuollaisen satunnaisuuden uhallakin vallitsevat yleiset lait? Etkö tahdo heittää luotasi moista ajatusta? Etkö tahdo iloisesti alistua siihen hänen takiansa, joka sen antoi? Ja tahdotko olla kiittämätön ja tyytymätön Zeyn lakeihin, mitkä hän sääti ja päätti yhdessä Kohtalotarten kanssa, jotka olivat läsnä ja kehräsivät elämäsi langan? Etkö tajua, mikä atoomi sinä olet kokonaisuuteen verrattuna? — se on mitä ruumiiseesi tulee, jota vastoin sinä henkeesi katsoen et ole alempi taikka huonompi jumaliakaan. Sillä hengen suuruutta ei arvostella ko'on tai painon mukaan, vaan niiden totuuksien mukaan, jotka se käsittää. Etkö niin ollen tahdo aarteeksesi kerätä sellaisia tavaroita, joissa olet jumalten kaltainen?" Ja tämänkaltaisten periaatteiden nojalla poloinen vainottu orja parka saattoi kohottaa äänensä totisesti ja kaunopuheisesti ylistämään sitä Jumalaa, jolle hän tunnusti olevansa kiitollisuuden velassa "olemisestaan, varjeluksestaan ja kaikista elämänsä hyvyyksistä".
Luonnonlahjojemme moninaisuutta esittäessään hän sanoo: "Ovatko nämä ainoat Kaitselmuksen lahjat meille? Ei toki. Mistä se puheen voima, joka kykenisi ansion mukaan tulkitsemaan kiitollisuuttamme niistä tai edes niitä kuvailemaan? Sillä jos me oikein kaiken käsittäisimme, mikä olisikaan ylin velvollisuutemme muu kuin julkinen ja yksityinen ylistyslaulu Jumalalle ja hänen nimensä siunaaminen ja hänen hyvientekojensa kiittäminen? Eikö meidän pitäisi maata kaivaessamme, kyntäessämme, syödessämme laulaa Jumalalle kiitoslaulua: 'Suuri on Jumala, sillä hän on antanut meille ne aseet, joilla voimme muokata maata; suuri on Jumala, sillä hän on lahjoittanut meille kädet, ruuan ja ravinnon, hän antaa meidän tuntumattomasti kasvaa, hän suo meille virkistävän unen'; näistä teoista tulisi meidän kustakin erikseen laulaa kiitoslauluja ja korottaa suuri, jumalainen hymni, sillä häneltä on meillä voima käsittää näiden lahjojen arvo ja kyky jatkuvasti niitä käyttää. Entä sitten? Koska enimmät teistä ovat soaistuja, eikö pitäisi löytyä joku, joka suorittaisi tämän velvollisuuden teidän sijastanne ja kaikkien puolesta laulaisi hymniä Jumalalle? Ja mitä muuta minä voinkaan tehdä, minä, joka olen vanha rampa mies, paitsi laulaa kiitosta Jumalalle? Niin, jos olisin ollut satakieli, olisin laulanut satakielen lauluja; tahi olisinko ollut joutsen, niin joutsenen lauluja; mutta koska olen järjellinen olento, niin on velvollisuuteni ylistää Jumalaa. Siinä minun tehtäväni, ja minä sen täytän; ja mikäli minun on sallittu, niin en minä milloinkaan tätä paikkaani heitä, ja sinuakin minä kehoitan samaan lauluun."
Nämä sanat alistumisesta ja uskosta Jumalaan sisältävät milteipä lyyrillistä kauneutta, ja ominaista Epiktetokselle juuri onkin, että hän tuolla tapaa ylistäen puhuu Jumalallisesta Kaitselmuksesta. On mielenkiintoista ajatella, että sorrettu pakanallinen filosoofi löysi saman lohdutuksen ja saavutti saman tyydytyksen kuin vainottu kristitty apostoli. "Söittepä siis tai joitte", sanoo Paavali, "tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (I Kor. X, 31.) "Ajattele Jumalaa", sanoo Epiktetos, "useammin kuin hengität. Viritä keskustelut Jumalasta joka päivä täsmällisemmin kuin nautit ruokasi."