Köyhyydestään hän taas lausuu seuraavasti (Katkelmia XIX): "Tutki itseäsi, tahdotko tulla rikkaaksi vaiko onnelliseksi; ja jos tahdot tulla rikkaaksi, niin tiedä, että se ei ole mikään siunaus, eikä se ole kaiken kaikkiaan sinun vallassasikaan; mutta jos tahdot olla onnellinen, niin tiedä, että se sekä on siunaus että on omassa vallassasi, koskapa rikkaus on vain myötäkäymisen hetkellinen laina, mutta onnen lahja riippuu tahdosta."
"Aivan kuten sinä, milloin näet kyykäärmeen tai skorpionin norsunluu- tai kultalippaassa, et niitä rakasta tai ihastele loistavan kehyksen takia, vaan inhoat niitä ja käännyt niistä pois, koska ne ovat tuhoeläimiä, niinpä samalla tavalla, kun näet paheen tilapäisen upeassa kehyksessä, älä hämmästy sitä ympäröivää loistoa, vaan halveksi sen omaa alhaista luonnetta."
"Rikkaus ei kuulu hyvien asiain joukkoon; ylellisyys on pahoja asioita, kohtuus hyviä. Sillä kohtuus kehoittaa meitä yksinkertaisuuteen ja opastaa meitä hankkimaan pysyväisiä etuja; mutta rikkaus viettelee ylellisyyteen ja vetää meidät pois kohtuudesta. Sen vuoksi on rikkaan vaikea olla kohtuullinen tahi kohtuullisen olla rikas."
Tämä viimeinen lauselma väkisinkin johtaa lukijan mieleen Vapahtajan omat sanat: "Lapset, kuinka vaikea onkaan niiden, jota luottavat tavaraansa, päästä Jumalan valtakuntaan."
Mutta tätä aihetta vanhan ajan filosoofit suosivat, ja Epiktetos jatkaa:
"Jos olisit syntynyt Persiassa, et olisi pyytänyt elää Kreikassa, vaan tahtonut jäädä sinne missä olit ja olla onnellinen; ja jos olet syntynyt köyhyydessä, miksi pyrit rikkaaksi etkä mieluummin pysy köyhänä ja elä onnellisena?"
"Samoin kuin parempi on, jos olet terve, vaikkapa maaten epämukavassa työntösängyssäkin, kuin jos sairas ruumiisi heittelehtii tilavassakin vuoteessa, samoin on parempi vähissäkin varoissa, mutta rauhassa voida iloita siitä, että kohtuulliset vaatimukset täyttyvät, kuin että tyytymättömyys vallitsee keskellä ylenpalttisuuttakin."
Tämänpä ajatuksen monet ovat julkilausuneet. "Makea uni", sanoo
Horatius, "ei kaihda maalaisen matalaa majaa, ei katveista rantamaa, ei
laaksoa, jossa puitten lehvät huojuvat länsituulessa"; ja suuri
Shakespeare kirjoittaa oivat sanansa:
Uni, armas uni!
Miks, luonnon imettäjä; mua kammot,
Kosk' enää silmiän' et umpeen paina
Ja aistejani unhotukseen kasta?
Miks ennen venyt savupirtissä,
Ja loikoin kurjall' olkivuotehella
Yökärpäsien surinahan uinut,
Kuin tuoksuvissa vallaskammioissa
Upean, uljaan koruteltan alla
Nukuttamana vienon sävelsoiton?
Alituiseen Epiktetos palaa tähän aiheeseen vapaudesta ja siitä, kuinka ihmisen vallassa on tehdä itsensä kokonaan riippumattomaksi kaikista häntä ympäröivistä olosuhteista. Silmiensä edessä ainainen mahdollisuus tulla karkoitetuksi ergastulumiin hänen käsityksensä mukaan vankila ei kuitenkaan ole muuta kuin tila, johon ihminen joutuu vain vasten tahtoaan; Sokrateelle esim. vankila ei ollut vankila, sillä hän oli siellä vapaaehtoisesti, eikä kenenkään ole pakko vasten tahtoansa olla vankilassa, jos hän on oppinut, että hänen alkeellisiin velvollisuuksiinsa kuuluu iloinen alistuminen välttämättömyyteen. Näinpä Epiktetos on viisitoistasataa vuotta ennemmin julistanut samaa kuolematonta totuutta, jonka Lovelace niin viehättävästi lausuu: