1 Luku.
SENECAN PERHE JA NUORUUSVUODET.
Täsmällistä tietoa Senecan syntymästä ei ole, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan se tapahtui noin seitsemän vuotta ennen kristillisen ajanlaskun alkua. Hänen elämänsä saa syvän ja juhlallisen mielenkiinnon tunnun, jos muistamme, että kaikkien noitten rikollisten ja myrskyisten tapahtumien vyöryessä ohitse, joiden keskelle hänen varhaisemmat vaiheensa lankesivat, Palestiinassa eli ja opetti Jumalan Poika, maailman Vapahtaja.
Ongelmat, jotka monia vuosia kuohuttivat hänen mieltänsä, olivat saamassa ratkaisunsa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa ja miesten kautta, joiden uskoa ja asemaa hän ylenkatsoi. Samaan aikaan kuin palveleva orja saatteli kouluun vaeltavaa Senecaa Rooman kuhisevia ja vaarallisia katuja pitkin, toimivat Pietari ja Johannes kalastajapoikina Gennesaretin järven rannalla; samaan aikaan kuin Seneca pontevasti koetti sulattaa stoalaisen Atticuksen antamaa opetusta, apostoli Paavali, yhtä palavin sieluin, istui oppimassa Gamalielin jalkain juuressa; ja kauan ennenkuin Seneca oli käynyt tiensä huikaisevia, mutta epäilyttäviä polkuja, maineensa kukkuloille, oli hänelle tuntemattomana tuo ristiinnaulittu Vapahtaja, jonka kautta yksin, hän niinkuin mekin, voimme milloinkaan saavuttaa lopullisen rauhamme.
Seneca oli parin vuoden vanha, kun hän hoitajattarensa sylissä vietiin Roomaan. Niinkuin niin moni mies, joka on onnistunut voittamaan kunniaa ja mainetta, sairasti hän paljon nuoruudessa. Hän kertoo poteneensa vaikeata tautia, josta vain hitaasti parani tätinsä sydämellisessä ja hellässä hoidossa. Koko elämänsä hän sai kärsiä hengenahdistusta, jota hän, kaikenlaisia tauteja koettuaan, sanoo pitävänsä pahimpana kaikista. Yhteen aikaan hänen ruumiilliset kärsimyksensä siihen määrään raskauttivat hänen mieltänsä, että vain isän toivomusten varteenotto esti häntä itsemurhasta; ja kerta myöhemmin elämässä ainoastaan hellä kiintymys vaimoonsa Paulinaan pidätti häntä etsimästä kuolemassa vapautusta. Hän olisi saattanut hieman muuntaen käyttää Popen sanoja, että hänen moninaiset tutkimuksensa vain olivat omansa auttamaan häntä
"Halki tämän pitkän tuskan, elämän."
Toipuminen tästä pitkällisestä sairaudesta on ainoa viittaus, minkä Seneca tekee lapsuutensa tapahtumiin. Nämä vanhanajan kirjailijat, runoilijatkin, vain harvoin mainitsevat, edes pikaisimmalla tavalla, lapsuutensa vuosia. Tämän vaiteliaisuuden syy tarjoaa omalaatuisen probleemin tutkimukselle, mutta tosiseikka on kiistämätön. Kun tuskin on ainoatakaan nykyaikaista runoilijaa, joka ei vilpittömän onnen tunteilla olisi kertaillut lapsuutensa vienoja muistelmia, ei vanhanajan runoilijoista yksikään ole kosketellut tätä teemaa. Lydgatesta Tennysoniin[2] saakka olisi helppo mainita meidän englantilaisilta runoilijoiltamme kokonainen sarja lyyrillisiä lauluja heidän lapsuusvuosistaan. Miten nuoresta lapsesta kuuset näyttivät tavoittelevan pilviä, kuinka hänen sydämensä sykähti ilosta, kun sateenkaari ilmestyi taivaalle, kuinka hän istui äitinsä jalkain juuressa ja piirteli paperille hänen hameensa kirjavia kukkasia, kuinka hän ajoi takaa koreata perhosta taikka hellyydessään pelkäsi pyyhkäisevänsä pölyä sen siiviltä, kuinka hän sai helliä opetuksia ja luki viattomia rukouksia isänsä polvella: tämänkaltaisia pikkuseikkoja, mutta seikkoja, jotka lemmekäs mielikuvitus on jalostanut ja kaunistanut, on yhä uudelleen kerrattu runoilijaimme lauluissa. Esimerkiksi otettakoon tuhansien joukosta Henry Vaughanin suloiset säkeet:
Oi, elämän aamun onni,
Sinä lapsen enkelikaus'!
Kun vielä ei tietoa ollut
Että kilvoitus saamassa on,
Kun sielussa aina vain leikki
Sulokoittehet taivahan maan;
Kun kieli ei taitanut haastaa,
Mitä tunto ei tunnustanut,
Tai synti ei syntihin siinnyt
Moni, musta ja viettelevä,
Vaan maallisen usvankin halki
Ikikirkkahat sätehet sain.
Jokainen, joka on tutkinut Englannin runoutta, voi muistostaan löytää lukemattomia samankaltaisten ajatusten ilmauksia. Mistä johtuu, ettei yhtään samantapaista runoa ole mainittavissa koko vanhanajan kirjallisuudesta? Mistä johtuu, että kreikkalaisille ja roomalaisille runoilijoille tuo elämän aamu, jonka olisi pitänyt olla niin täynnä "luonnollista onnea", näyttää olleen tyhjä? Mistä johtuu, että kirjailijat niin tuotteliaat, niin kotoiset, niin hellätunteiset kuin Cicero, Virgilius ja Horatius eivät edes yhdellä ainoalla viittauksella puhu äidistään? Täydellisesti vastatakseen tähän kysymykseen pitäisi kirjoittaa kokonainen tutkielma vanhan ja nykyajan elämän erilaisuudesta, ja se veisi minut loitos välittömästä aiheestani.[3] Mutta minun sallittaneen yleisesti sanoa selityksen olevan siinä tosiasiassa, että kaiken todennäköisyyden mukaan lapsuus oli vanhanajan ihmisten kesken halveksittu ja monessa tapauksessa paljon vähemmän onnellinen ajanjakso kuin meillä nykyisin on laita. Lapsen syntyminen ei kreikkalaisen tahi roomalaisen talossa välttämättömästi ollut ilon aihe. Jos isä, lasta hänelle ensi kertaa näytettäessä, kumartui alas ja nosti sen syliinsä, otettiin se jäsenenä perheen keskuuteen; jos hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, oli se tuomittu kuolemaan tahi heitettiin johonkin yksinäiseen, autioon paikkaan villipetojen uhriksi tahi ensimmäisen ohikulkijan löydettäväksi. Ja joskin lapsi pelastui tästä kohtalosta, pidettiin häntä kumminkin seitsemän tai kahdeksan ensimmäistä elinvuottansa gynæceum'issa elikkä naisten huoneustossa, ja harvoin tai ei koskaan hän nähnyt isänsä kasvoja. Ei mitään romanttisuuden eli runouden sädekehää langennut näille lapsuuden päiville. Kunnes lapsi oli täyskasvanut, pysyi täydellinen valta hänen elämästään tai kuolemastaan hänen isänsä käsissä; hänellä ei ollut yhtään vapautta eikä hänestä paljonkaan piitattu. Yksilöllinen elämä ei vanhanajan ihmisille paljoakaan merkinnyt; yksilön oma minä tai sisäinen ihminen sellaisenaan oli heidän luonteelleen ventovieras. Julkinen elämä, valtiollinen elämä, oli heille kaikki kaikessa; kotoisella yksilöllisellä elämällä oli vain vähäinen osa heidän ajatuspiirissään. Kaikkia lapsuuden viattomia huvituksia, sydämen iloja, kotoisen piirin viehätystä, lapsekkaan iloisuuden yltäkylläisyyttä ja ruusunhohdetta heillä vain vähäksi arvosteltiin. Vuosilla ennen miehuutta oli eteenpäintähtäävä luonne, ja enimmissä tapauksissa ne tarjosivatkin perin vähän semmoista, joka olisi tehnyt ne muistannan arvoisiksi. Paljon nykyaikaisemman värityksen verrattuna varhaisempiin kirjailijoihin luo Senecan kirjoituksille se seikka, että hän haastelee äidillensä mitä syvimmän kiintymyksen sanoin eikä voi puhua rakkaasta pikku pojastaan muuten kuin kyynelten katkomin äänin.