Mainitkaamme vielä muuan omalaatuinen seikka. Persoonallisen luonteen kasvaminen, muistot siitä elämästä, joka jalostuu täydelliseen itsetajuntaan, liittyy läheisesti siveyslakien asteettaiseen selkenemiseen, siihen salaperäiseen tajuntaan, joka kehkeytyy velvollisuuden ja mieliteon välisessä välttämättömässä taistelussa — toisella puolen halu tehdä oikein, toisella kiusaus tehdä väärin. Mutta vanhanajan ihmisten kesken siveyden käsite oli meikäläisestä niin kerrassaan erilainen, heidän mielipiteensä siveellisestä velvollisuudesta olivat, verrattomasti lukuisimmissa tapauksissa, niin vähän sitovia, niin vähän käskeviä, ne niin perin lievästi paheksuivat syntejä, joita me tuomitsemme, ja niin miedosti moittien suhtautuivat paheisiin, joita me kammoamme, että me tuskin saatamme olettaa heidän monestikaan tunnustelleen noita "persoonallisuuden pohjattomia kuiluja", jotka on tunteminen, jos mieli päästä todella yksilönä kehittymään.

Meillä ei sentähden ole mitään aineksia muodostaaksemme elävää kuvaa Senecan lapsuudesta; mutta mikäli tietorippeiden nojalla voimme päätellä hänen perheensä olosuhteista ja luonteesta, me olettaisimme, että se oli poikkeuksellisen onnellinen. Senecat olivat varakkaita; heillä oli hyvä asema yhteiskunnassa; heidän perheellänsä oli kehittynyt aisti ja kirjallisia harrastuksia ja siinä ilmeni ylevää luonnetta ja sydämellisiä piirteitä. Heidän varallisuutensa nosti heidät yläpuolelle noita vaivaisia valitteluja ja rasittavia pikku huolia niukan toimeentulon kahleissa, jotka olivat ominaisia muille heidän aikansa kirjallisille henkilöille. Heidän säätynsä ja sivistyksensä turvasivat heille tien kaikkien niiden keskuuteen, joitten tuttavuus oli tavoiteltavinta roomalaisten piirissä; ja perheen osalle tullut yleinen arvonanto sekä se siveellisyys, joka sitä leimaa, ei salli rinnastaa heitä tuon loisteliaitten epikurealaisten lukuisan luokan kanssa, joitten julkeat ja hillittömät paheet olivat tehneet maailman pääkaupungin surullisen kuuluisaksi.

Marcus Annæus Senecasta, filosoofin isästä, meillä on vain moniaita persoonallisia erikoistietoja, paitsi että hän oli ammatiltaan reetori; hän sommitti poikiansa ja oppilaitansa varten joukon puheharjoituksia, jotka ovat säilyneet meille Suasoriæ'n ja Controversiæ'n nimellä. Ne ovat sarja vuoropuhelun muodossa pidettyjä deklamatoorisia todisteluja syineen ja vastasyineen ja koskevat joitakin historiallisia tahi pelkästään mielikuvituksellisia asioita; ja olisi mahdotonta mielessään kuvitella mitään sen hyödyttömämpää lukemista. Mutta vanhempi Seneca oli kokonaan vajonnut keinotekoisen retoriikan kaavoihin; ja nämä saivartelemalla sorvaillut todistelut, jotka oli keksitty teroittamaan deklamatsioni- ja väittelykykyä, perustuivat varmaankin osittain hänen muistikirjaansa, osittain hänen muistiinsa. Hänen muistinsa oli näet niin ilmiömäinen, että hän kuultuaan kaksi tuhattakin sanaa osasi toistaa ne samassa järjestyksessä. Harvoinpa sentään ihmiset, joilla on ollut näin tavattomat muistin lahjat, ovat olleet ensi luokan kykyjä, eikä vanhempi Seneca ollut mikään poikkeus. Mutta jollei hänen satumainen muistinsa korvannutkaan alkuperäisen neron puutetta, on sen ainakin täytynyt tehdä hänet varsin miellyttäväksi seuraihmiseksi ja hankkia hänelle runsas varasto kaskuja ihmisistä ja valtiollisista tapahtumista. Lyhyesti sanoen, Marcus Seneca oli hyvinvoipa, intelligentti maailmanmies, jolla oli hyvä luonnollinen ymmärrys, kyky esiintyä julkisena puhujana, syvä vastenmielisyys ja ylenkatse kaikkea sellaista kohtaan, mitä hän piti filosoofisena tai haaveellisena, ja terävä silmä huomaamaan omat edut.

Jos on luottamista pojan ylistyspuheisiin, oli Senecan vaimo Helvia sitä vastoin paljon vähemmän tavanomainen luonne. Ellei hänen miehensä olisi ollut kaikkea opiskelua ja filosofiaa vastaan, olisi hän niissä erinomaisesti edistynyt; lyhyellä opintoajalla hän olikin huomattavasti varttunut. Sittenkin oli hänen älynsä vähemmän huomattava kuin hänen jalo ja säveä mielenlaatunsa. Muut äidit rakastivat poikiansa sen tähden, että näiden maine mairitteli heidän omaa kunnianhimoansa ja että heidän naisellinen turhamaisuutensa sai tyydytystä poikain rikkauksista; mutta Helvia rakasti poikiansa heidän itsensä takia, oli antelias ja avokätinen, ei pyytänyt korjata persoonallista hyötyä heidän varoistansa, hoiti heidän perintöänsä epäitsekkäällä innolla ja kulutti omia rahojaan peittääkseen kustannuksia, joita heidän valtiollinen uransa aiheutti. Hän oli aikakautensa heikkouksien ja paheiden yläpuolella. Irstaus, tuo aikakauden tahrapilkku, ei ollut koskaan saastuttanut hänen puhdasta elämäänsä. Helmet ja jalokivet vain vähän viehättivät häntä. Hän ei koskaan häpeillyt lapsiaan, vaikka heidän läsnäolonsa kavalsikin hänen oman vanhenevan ikänsä. "Sinä et koskaan tahrannut kasvojasi", sanoo hänen poikansa kerta maanpaosta kirjoittaessaan äidilleen lohdutuksen sanoja, "saksanpähkinänesteellä tahi puneella; et koskaan käyttänyt epähienon avonaisia vaatteita; ainoa koristeesi oli rakastettavuus, jota ei mikään aika voinut kuluttaa; erikoinen kunniasi oli siveys." Saatamme tosiaan Tennysonin kera lausua:

Onnellinen
Kellä äiti moinen!
Tahtia hänen verensä kanssa
Lyö usko ihmisiin.
Kompastelee, kaatuu —
kai sattuu hälle niin.
Ei konsaan sentään sielu painu
Saastaan ja paheisiin.

Eikä hänen äitinsä Helvia ollut ainoa ylevämielinen nainen, jonka seurassa Senecan lapsuusvuodet vierivät. Äidin sisar, jonka nimi on tuntematon, tuo täti, joka niin hellästi varjeli hentoa poikasta ja vaali häntä lapsuuden sairauksien aikana, näyttää herättäneen hänessä harvinaisen lämpimän kiintymyksen. Hän kertoo meille, kuinka tämä täti, miehensä ollessa prefektinä Egyptissä, menetteli niin kerrassaan toisin kuin maakuntain päämiesten vaimot tavallisesti tekivät, että häntä rakastettiin ja kunnioitettiin yhtä paljon kuin heitä muutoin inhottiin ja kartettiin. Niin vakavaa laatua oli näitten naisten aikaansaama paha, niin sietämätön heidän hurttamainen saaliinhimonsa, että senaatissa oli tosi mielessä pohdittu kysymystä, sallittaisiinko heidän ensinkään seurata miehiänsä maakuntiin. Niin ei ollut Helvian sisaren laita. Häntä ei milloinkaan nähty julkisuudessa; hän ei sallinut yhdenkään maakuntansa asukkaan käydä kotonansa; hän ei kerjännyt mitään etuja itselleen eikä antanut kenenkään pyytää häneltä. Maakunta yksin suin ylisti häntä. Kentiespä enimmän siksi, että häntä tuskin tunnettiin, ja turhaksi kääntyi sen toivo, että löytyisi toisia naisia, jotka olisivat jäljitelleet hänen hyveitään ja itsensähillitsemistä. Egypti oli purevan ja juoruavan panettelun pesäpaikka, eikä kumminkaan sielläkään voitu kuiskutella sanaakaan hänen elämänsä tahrattomuutta vastaan. Ja kun kotimatkalla hänen puolisonsa kuoli, ei syvään juurtunut taikausko, joka katsoi vaaralliseksi purjehtia merellä ruumis laivassa, ei vaara, myrsky, ei haaksirikon uhka saattanut karkoittaa häntä puolison ruumiin äärestä, ennenkuin hän oli tälle turvannut säädyllisen ja kunniallisen hautauksen. Siinä hyvän ja sankarillisen naisen piirteitä; ja että häntä elähyttivät samat kunnioituksen tunteet kuin sisarenpoikaa, joka on niin innokas häntä kiittämään, sen saattaa päätellä siitä, että kun Seneca ensi kertaa tavoitti valtion virkaa, täti riistäysi irti tavanomaisesta koturiolostaan, kukisti hetkeksi naisellisen arkatuntoisuutensa ja auttaakseen häntä äänten onkimisessa hänen tähtensä rohkeasti esiintyi keskellä joukkoja, jotka karkean julkealla, pyydystelevällä kohullaan täyttivät Rooman foorumin ja kadut.

Kaksi veljeä, keskenään hyvin erilaista tavoiltaan ja luonteeltaan, täydensi perheenpiirin, Marcus Annæus Novatus ja Lucius Annæus Mela, joista edellinen oli vanhempi, jälkimmäinen nuorempi kuuluisampaa veljeänsä.

Marcus Annæus Novatus on historiassa tunnettu nimellä Junius Gallio, minkä nimen hän otti samannimisen puhujan, isänsä ystävän, ottopoikana. Hän ei ole kukaan muu kuin Apostolien tekojen Gallio, Akaian käskynhaltija, jonka nimi on tullut kristittyjen kesken yleisesti mainituksi kuvaamaan hyvänsävyistä välinpitämättömyyttä uskonasioissa.[4]

Kuitenkin on se kohtaus, jossa Raamattu vilaukselta näyttää häntä meille, suuresti väärin ymmärretty, ja kun puhutaan "välinpitämättömästä Galliosta" tai kun lisäksi lauselma, että "hän ei välittänyt siitä mitään", käsitetään piittaamattomuudeksi uskonnon asioissa, niin kertomuksen henki selitetään kokonaan väärin. Itse asiassa oli tapaus näin. Paavalin saarnojen menestyksestä kiukustuneina juutalaiset vetivät hänet Gallion tuomioistuimen eteen ja syyttivät häntä laittomien jumalanpalvelusmuotojen käytäntöön ottamisesta. Kun apostoli kävi puolustautumaan, Gallio ylenkatseellisesti keskeytti hänet sanoen juutalaisille: "Jos olisi tehty rikos tai paha ilkityö, olisi kohtuullista, että kärsivällisesti kuuntelisin teitä. Mutta jos teillä on riitakysymyksiä opista ja nimistä ja teidän laistanne, olkoot ne teidän huolenanne; niitä en minä tahdo ratkaista." Näin sanoen hän ajoi heidät pois tuomioistuimensa edestä juuri samalla roomalaisen ylenkatseellisella ylemmyydellä juutalaisia ja heidän uskonasioitaan kohtaan kuin mitä myöhemmin Festus osoitti epäilijää Agrippaa kohtaan ja jota Pontius Pilatus[5] varemmin oli ilmaissut häliseviin farisealaisiin nähden. Riemastuen tästä vihattujen juutalaisten tappiosta ja näennäisesti asettuen Paavalin puolelle kreikkalaiset sitten tunkeutuivat rakennukseen, ottivat kiinni Sosteneen, juutalaisten synagoganesimiehen, ja löivät häntä käskynhaltijan silmien edessä tämän istuessa tuomioistuimellaan. Tätä tapahtumaa Gallio katseli niin järkähtämättömällä ylenkatseella. Mitä se lainkaan liikutti häntä, suurta käskynhaltijaa, pieksivätkö kreikkalaiset kurjaa juutalaisparkaa vaiko ei? Niin kauan kuin he eivät tehneet mitään kapinaa tai aiheuttaneet hänelle lisää kiusaa siitä jupakasta, saattoivat he hakata Sosteneen tai miten monta juutalaista tahansa vaikka kuinka sinelmille, jos se heitä huvitti, kaikki se oli hänelle aivan yhdentekevää.

Kuinka elävästi välähyttääkään tämä silminnäkijän havainnollinen piirrelmä meille kuvan jokapäiväisestä elämästä roomalaismaailman foorumilla maaseudun oloissa! Kuinka täydellisesti me näytämmekään tuokiossa saavamme siepatuksi tuon tavanomaisen ylenkatseen ilmeen, joka väreili roomalaisen ylimyksen ohuilla huulilla hänen ollessaan kukistettujen kansain ja olletikin juutalaisten parissa! Jos Seneca lie Egyptin matkoillaan sattunut yhteen jonkun Aleksandrian juutalaisen kanssa, niin ainoa hänen mieleensä jäänyt vaikutelma on ollut se, jonka ovat ilmaisseet Tacitus, Juvenalis ja Suetonius, ja nämä miehet eivät milloinkaan mainitse juutalaisia muuten kuin suurella inholla. Eräässä kohdassa, jonka Augustinus (De Civitate Dei, VI, 11) lainaa hänen kadonneesta kirjastaan Taikauskosta, Seneca puhuu heidän proselyytti-kalastuksestaan ja sanoo heidän olevan "gens sceleratissima", "mitä saastaisinta joukkiota". On useasti oletettu — vielä vakavasti uskottukin — että Seneca on ollut mieskohtaisesti kosketuksissa Paavalin kanssa ja tältä oppinut moniaita kristinopin totuuksia. Kohtaus, jota vastikään olemme kummastelleet, näyttänee meille, miten kerrassaan epätodenmukainen sellainen olettamus on. Suotuisin tilaisuus tämän kristityn apostolin joutua henkiseen kosketukseen roomalaisen filosoofin kanssa oli varmaankin se hetki, jolloin Paavali vankina vedettiin Senecan vanhemman veljen eteen. Se täydellinen ylenkatse ja välinpitämättömyys, jolla häntä kohdeltiin, tapa, millä hänet aivan arvelematta keskeytettiin, ennenkuin hän oli edes saanut suutansa aukaista omaksi puolustuksekseen, auttanee meitä kutakuinkin oikein päättelemään, millä tavalla Seneca olisi suvainnut suhtautua Paavaliin. On varsin epäiltävää, tokko Gallion mieleen jäi vähäisintäkään jälkeä niin jokapäiväisestä tapahtumasta kuin tästä, ja kuitenkin hän yksin sen kautta on maailmalle tunnettu. Mahdollista on, ettei hän ollut edes koskaan kuullut mainittavan Paavalin nimeäkään, ja jos hän milloinkaan tuli häntä ajatelleeksi, niin oli mies hänelle silloin vain kurja, ryysyinen, kiihkohenkinen juutalainen, kolkkokatseinen ja pienivartaloinen, joka oli kerta joutunut muutamaksi hetkeksi "tuulen ja hänen jaloutensa välille" ja aikonut kiusata häntä puheella. Hän olisi todellakin kerrassaan kummastunut, jos joku olisi kuiskannut hänelle, että miltei ainoa seikka, jonka kautta hän jäisi jälkimaailman muistoon, ja ainoa tapahtuma hänen elämässään, joka lainkaan tekisi hänet yleisesti tunnetuksi, oli tuo hetkellinen ja tilapäinen suhde halveksittuun vankiinsa.