Mutta Novatus — elikkä otantanimeltään Gallio — esiintyi veljensä Senecan ja muun maailman silmissä kerrassaan toisenmoisena kuin minkälaiseksi me olemme tottuneet häntä ajattelemaan. He pitivät häntä loistavana puhujana, aikana, jolloin puhetaito oli kaikista taidoista arvossapidetyin. Totta oli että hänen tyylissään oli jotakin "sanahelinän" tapaista; jonkinlainen falsettiääni, joka loukkasi jykevän ja vakavan suunnan miehiä; mutta kateus ja ihailu mielessä kuunneltiin tämän mielistelevän tyylin sointua, koska teeskentely oli päässyt valtaan ja koska aika oli liian veltostunut ja liian turmeltunut tajutakseen vapauden ja tunteen palon kannustaman kaunopuheisuuden miehekästä suppeutta ja keskitettyä voimaa. Hän näyttää saavuttaneen sekä ystäviensä että vierasten parissa nimityksen "dulcis", "lumoava eli tenhoava Gallio": "Se on enemmän", sanoo runoilija Statius, "kuin että on antanut maailmalle Senecan ja että on synnyttänyt sulosuisen Gallion." Seneca ei hänestä piirtämässään muotokuvassa ihmeeksikään keksi hänessä virheitä. Ei kukaan ollut, sanoo hän, niin kohtelias ketään kohtaan kuin Gallio kaikkia kohtaan; hänen viehättävät tapansa voittivat sellaisetkin ihmiset, jotka pelkkä sattuma vei hänen tiellensä, ja niin suuri oli hänen luonnonomaisen hyvyytensä voima, ettei kukaan epäillyt hänen käytöstään teennäiseksi tahi teeskennellyksi. Puhuen imartelusta, luonnonfilosoofisten tutkimustensa neljännessä kirjassa, hän sanoo ystävälleen Luciliukselle; "Minun oli tapana sanoa sinulle, että veljeni Gallio (jota jokainen rakastaa hieman, nekin, jotka eivät voi rakastaa häntä enempää) oli kokonaan tietämätön muista paheista, inhosipa tätäkin. Saatoit koetella häntä mihin suuntaan tahansa. Kävit kiittelemään hänen älyänsä — älyä korkeinta ja arvokkainta laatua, … ja hän meni matkaansa! Kävit kiittelemään hänen kohtuullisuuttansa; heti hän keskeytti ensimmäiset sanasi. Kävit ilmaisemaan ihailusi hänen lempeyttänsä ja tapojensa luonnollista suloa kohtaan… tässäkin hän nousi ylistelyitäsi vastaan; ja jos jouduit huudahtamaan vihdoin kohdanneesi miehen, johon eivät pystyneet edes tuollaiset salakavalat rynnistykset, joita muuten kuka hyvänsä sallii, ja toivoit, että hän suvaitsisi edes tätä kehumista, koska se oli totta, niin hän tässäkin torjui mairittelusi; ei siksi että sinä olisit ollut kömpelö tahi että hän olisi epäillyt sinun naljailevan hänen kanssaan tahi puhuneesi jossakin salaisessa tarkoitusperässä, vaan yksinkertaisesti, koska hän kammosi kaikenkarvaista liehittelyä." Saatamme helposti käsittää, että Gallio oli Senecan lemmikkiveli, eikä meitä yllätä havainto, että filosoofi omistaa hänelle kolme kirjaansa "Katumuksesta" sekä viehättävän pikku kirjoitelmansa "Onnellisesta elämästä". Kolmannesta veljestä, L. Annæus Melasta, meillä on vähemmän tietoja; mutta siitä, mitä me tiedämme, me voisimme tehdä sen johtopäätöksen, että hän luonteelta samoinkuin maineelta oli vähäpätöisempi veljiä; sittenkin hän näyttää olleen isänsä lemmikki, ja isä nimenomaan vakuuttaa, että hänen älyllinen kykynsä oli joka suhteessa loistava, etevämpikin kuin veljien.[6] Kuitenkin johtunee tämä siitä, että Mela, "pyrkien vain siihen, ettei pyrkisi mihinkään", tyytyi isänsä säätyyn ja antautui kokonaan kaunopuheisuuden opiskeluun. Sen sijaan että olisi astunut julkiseen valtiolliseen elämään, hän visusti vältti kaikkia valtion virkoja ja eleskeli levossa ja rauhassa. Nähtävästi hän mieluummin oli päävuokraaja (publicanus) kuin konsuli. Hänen suurin maineensa on siinä, että hän oli Lucanuksen, Rooman dekadenssikauden eli rappeutumisajan kirjallisuuden runoilijan isä.

Ainoa piirre hänestä, mikä on säilynyt meille, asettaa hänet ahneutensa takia kerrassaan epäedulliseen valoon. Kun hänen kuuluisa poikansa, tuo onneton runoilija, oli tuomittu hengiltä ja toisekseen syössyt itsensä häpeään ilmaisemalla oman äitinsä, Atillan, osalliseksi Pison salaliittoon, Mela ei suinkaan murtunut häpeään ja tuskaan, vaan julkean itarana viipymättä rupesi keräämään poikansa saatavia, ikäänkuin osoittaakseen Nerolle, että tuo menetys ei tuottanut hänelle suurtakaan surua. Mutta tämä ei riittänyt Neron pohjattomalle ilkeydelle; Nero vaati Melaa seuraamaan poikaansa, ja hänen oli pakko totella käskyä ja kuolla.

Jos Helvia eli poikiansa ja pojanpoikiansa kauemmin, niin hän epäilemättä katkerasti katui sitä päivää, jolloin hän puolisonsa ja pienten lastensa kera luopui Córdovan hiljaisesta ja rauhallisesta elämästä. Jokainen hänen kolmesta pojastaan varttui nerolliseksi mieheksi ja jokainen heistä joutui tahraamaan muistoansa teoilla, jotka heidän olisi ollut parempi jättää tekemättä, ja kuolemaan väkivaltaisen kuoleman oman kätensä kantta tahi tyrannin tahdosta. Mela kuoli kuten olemme nähneet; hänen poikansa Lucanuksen ja veljensä Senecan ajoi kuolemaan Neron julma käsky. Nöyrryttyään hurjan pelon vallassa armonanomuksiin henkensä säilyttämiseksi Gallio lopulta kuoli itsemurhan kautta. Häpeällisen ja surkean lopun saivat kaikki; osaksi se johtui heidän omista erehdyksistään, osaksi ankarasta välttämättömyydestä niinä turmeluksen aikoina, joissa he elivät.

2 Luku.

SENECAN KASVATUS.

Syystä, johon jo olen viitannut — tarkoitan sitä että vanhanajan kirjailijat yleisesti ovat niin vaiteliaita lapsuudenaikansa suhteen — ei ole helppo muodostaa kovinkaan elävää käsitystä siitä kasvatuksen laadusta, mitä roomalaispoika hyvästä perheestä sai viidenteentoista ikävuoteensa mennessä, jolloin hän heitti pois kultaisen amuletin ja ompeleilla kirjaillun toogan astuakseen riippumattomampaan elämänmuotoon.

Muutamia seikkoja me kumminkin voimme kerätä Horatiuksen, Juvenaliksen, Martialiksen ja Persiuksen sinne tänne sinuttelemista viitteistä. Näiltä runoilijoilta me saamme tietää, että koulunopettajat olivat enimmäkseen huonosti palkattuja ja ylenkatsottuja,[7] vaikka heiltä toiselta puolen tiukasti vaadittiin yhtä turhantarkkaa kuin hyödytöntä oppia. Saamme myöskin tietää, että he olivat ylenmäärin ankaroita ruumiillisen kurituksen käyttämisessä; Orbilius, Horatiuksen opettaja, näyttää olleen todellinen tohtori Busby, ja runoilija Martialis muistelee mieliharmilla niitä raakamaisia rankaisuja, joita hänen joka päivä täytyi olla näkemässä.

Oppiaineet olivat pääasiassa laskento, kielioppi — sekä kreikan että latinan — ja tärkeimpäin latinalaisten runoilijain teosten lukeminen ja esittäminen. Runsaassa mitassa harjoitettiin myös lausumista sekä aineitten kirjoitusta kaikenkarvaisista kuluneista historiallisista asioista. Laskento näyttää olleen parhaasta päästä perin yksinkertaista ja tarkan käytännöllistä laatua, etenkin korkolaskua ja korkoa korolle; ja filologia, niin hyvin kielioppi kuin teksti, oli ylipäänsä erittäin ahdassieluista, vailla mielenkiintoa, hyödytöntä. Mitä hyödyntapaistakaan millään ihmisolennolla saattaa olla siitä, jos hän tietää Hekuban äidin tai Ankiseen imettäjän tai Ankemoluksen äitipuolen nimen, tahi kuinka vanhaksi Acestes eli tahi miten monta viiniastiaa sisilialaiset antoivat fryygialaisille? Mutta tällaisetpa arvottomat minutiæ piti siihen aikaan jokaisen opettajan tuntea kuin viisi sormeansa, ja ne ajettiin jokaisen koulupojan päähän vitsan voimalla — ja kuitenkin se romu oli omansa unohtumaan samassa kuin se opittiinkin.

Tämäntapaista, sanoja ja lausetapoja koskevaa tekstinlukemista sekä fantastista muinaistiedettä kohtaan Seneca, joka varmaankin oli kaiken sen kiirastulen läpikäynyt, ilmaisee syvää ja hyvin ymmärrettävää halveksumista. Erittäin huvittavassa kohdassa[8] hän asettaa vastakkain sen hyödyn, mikä lähtisi toiselta puolen filosoofin, toiselta kieliopin opettajan antamasta Virgilius-tunnista. Päästen säkeisiin

Optima quaeque dies miseris mortalibus ævi
Prima fugit; subeunt morbi, tristique senectus.[9]