(Georg. III, 66-7)
filosoofi viittaisi siihen, kuinka ja missä merkityksessä elämän varhaisimmat päivät ovat parhaimmat ja kuinka valeen pahat päivät saattavat seurata niitä ja kuinka siis äärettömän tärkeätä on hyvin käyttää elämämme kultaisia huomenhetkiä. Mutta sanakritiikki tyytyisi huomauttamaan, että Virgilius aina käyttää sanaa fugio ajan vierimisestä ja aina yhdistää "vanhuuden" "tautiin" ja että niinmuodoin nämä sanankäytöt on painettava mieleen ja sitten jäljennettävä oppilaan "omintakeiseen kirjoitelmaan". Samaten, jos selitettävä kirja on Ciceron tutkielma "Valtiosta", niin tämä grammaatikko ei kävisi käsiksi suuriin valtiollisiin kysymyksiin, vaan sen sijaan huomauttaisi, että eräällä Rooman kuninkaista ei ollut isää (mistä puhua) eikä toisella äitiä; että diktaattoreita oli ennen tapana nimittää "kansan päämiehiksi"; että Romulus heitti henkensä auringonpimennyksen aikana; että re ipsa sanan vanha muoto oli reapse, ja että se ipse oli ennen sepse; että kilparadalla lähtökohta, jota nyt kutsutaan nimellä creta, se on "liitu", oli nimeltään calx (kantapää) tai carcer (aitaus); että Enniuksen aikaan opera ei merkinnyt ainoastaan "teoksia", vaan myös "apua", jne, jne. Onko tämä oikeata kasvatusta? kysyy hän. Vai eikö meidän suuri päämäärämme pikemmin ole ylevien aatteiden toteuttaminen jokapäiväisessä toiminnassa? "Opettakaa minua", sanoo hän, "halveksimaan huvituksia ja turhaa kunniaa; sittemmin saatatte opettaa minua halkomaan hiuksia, kuorimaan sanakerrostumia, hämäryyksiä hajoittamaan; mutta nyt opettakaa minulle, mikä on välttämätöntä." Jos muistamme, mitä laatua on paljonkin se, mikä meidän aikanamme käy "kasvatuksesta", me kenties havaitsemme, että Senecan ohjeet eivät ole vieläkään vallan vanhentuneet.
Minkälainen opettaja opetti pientä Senecaa, kun tämä pædagogus elikkä "pojansaattaja" nimisen orjan (siitä meidän sana pedagoogi) hoivassa joka päivä veljiensä kanssa kulki kouluun Rooman katuja pitkin, sitä emme tiedä. Hän on voinut olla ankara Orbilius tahi hän on saattanut olla noita ylevämielisiä kasvattajia, joiden ihannekuvan oppinut ja hyvänsävyinen Quintilianus on piirtänyt niin kaunein värein. Seneca ei ole lainkaan vihjannut, kuka häntä opetti hänen nuoruusvuosinaan. Ainoa koulukumppani, jonka hän nimeltä mainitsee vankkaniteisissä kirjoissaan, on muuan Claranus, raajarikko poika, jota Seneca ei koulusta päästyä kertaakaan kohdannut, ennenkuin molemmat olivat vanhat, mutta josta hän puhuu suurella ihailulla. Kyttyrästään huolimatta Claranus oli kauniskin niitten silmissä, jotka tunsivat hänet hyvin, sen takia että hänen hyveensä ja hyvä ymmärryksensä tekivät paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin tuo epämuodostuma, ja "sielun kauneus juhlisti hänen ruumistansa".
Vasta sitten, kun pelkät kouluopinnot olivat päättyneet, poika alkoi vakavasti käydä käsiksi kaunopuheisuuden ja filosofian tutkimiseen, mitkä opinnot sen vuoksi vastaavat tavallaan meidän "yliopistokasvatusta". Gallio ja Mela, Senecan vanhempi ja nuorempi veli, antautuivat täydellä harrastuksella kaunopuheisuuden teorian ja käytännön harjoitukseen; Seneca teki harvinaisemman ja viisaamman vaalin omistautuessaan koko innostuksellansa filosofian tutkimiseen.
Sanon viisaamman vaalin, koska kaunopuheisuus ei ole sellaista, mihin voi laatia reseptin niinkuin hajuveden valmistukseen. Kaunopuheisuus on syvästi elettyjen totuuksien tahi elävästi tunnettujen mielenliikkeiden ylevä, sopusointuinen, tunnehehkuinen ilmaisu. Se on liekki, jota ei voi virittää keinotekoisin välinein. Retoriikkaa voi oppia, jos kenkään arvelee sen maksavan vaivaa; mutta kaunopuheisuus on lahja, yhtä hyvin synnynnäinen kuin henki, josta se lähtee. "Cujus vita fulgur, ejus verba tonitrua", — "kenen elämä pitkäisen tulta, hänen sanansa ukkosen jylinää". Mutta sentapainen puhetaito, joka saavutettaisiin ahkeraan harjoittelemalla lausuilemista siihen suuntaan kuin oli tapana reetorien kouluissa, olisi kovin keinotekoista salamoimista ja jäljitettyä jyrisemistä — ei taivaan tykistön jyminää, vaan puhujalavan kiinalaisen tulen ja pöyhistettyjen kuplien läiskettä. Ei mikään saattanut olla valheellisempaa, ontompaa, turmiollisempaa, kuin ainaisin ponnisteluin totuttaa epälukuisat nuorukaisparvet pelkästään jäljittelemään entisten puhujain maneeria.
Rajattoman deklamoimisen aika, herkeämättömän jaarittelun aika on taimilava, jossa tunteen todellinen syvyys ja ylevyys kantaa epäkelpoja hedelmiä. Tyyli ei ole milloinkaan kehnompaa kuin niinä aikoina, jolloin muuta kuin sitä opetetaan vain hyvin vähän. Sellainen opetus aiheuttaa ajatusten tyhjyyden, joka kätkeytyy sanavuolauden taa. Tämä lukemattomain puhujataidon mestarien aika oli erikoisen silmäänpistävästi rappeutumisen ja kuihtumisen aikakautta. Siinä ilmenee ontto kaiku, sen äänessä falsettisävy, kiusaava kirjallinen väänne sen kirjailijain esitystavassa. Sen nerokkaatkin kirjailijat oli vallitseva muoti pilannut ja turmellut. He eivät osaa mitään sanoa yksinkertaisesti: aina he liikkuvat koturnilla. Vieläpä heidän suuttumuksensakin ja sydämen katkeruutensa, niin todenperäinen kuin onkin, pukeutuu teatraaliseen ilmaisumuotoon.[10]
Täynnä tyhjyyksiä ovat heidän kirjoituksensa. Koko heidän esityksensä tärvelevät teennäinen kätevyys, antiteesit, epigrammit, paradoksit, haetut ilmaisukeinot, puhekuvat ja -käänteet, jotka tavoittelevat muka alkuvoimaisuutta ja syvällisyyttä, vaikka märehtivätkin vain pelkkiä yleisiä jokapäiväisiä lauselmia. Mitä muuta saattoikaan odottaa moiselta aikakaudelta, kun puhujat olivat palkatut ja kasvatetut pintapuolisen puhelun pettävässä ilmapiirissä ja alituiseen jaarittelivat ja höpisivät suurista intohimoista, joita eivät olleet koskaan tunteneet, ja suurista teoista, joita jäljittelemään he kaikkein viimeisinä olisivat ryhtyneet. Alituiseen ruhjottuaan Tarquiniukset ja Peisistratoot pöyhkeilevässä kaunosanaisuudessa he olisivat alentuneet nuolemaan tyrannin kenkien tomuakin. Mitenkä kaunopuheisuus jaksaisikaan enää elää, kun ylevämielisyys ja vapaus, jotka siihen innostavat, olivat kuolleet, ja kun miehet ja kirjat, jotka julistivat sitä opettavansa, olivat täynnä arvottomia osviittoja siitä, missä asennossa puhujan tulee pitää käsiään tai oliko hänelle edullista vaiko ei lyödä läiskähyttää otsaansa tahi pörröttää tukkaansa.
Filosofialla oli poikavuosista asti ollut voimakas vaikutus Senecan palavaan sieluun, ja sen opetus oli ainakin parempaa kuin tämä; ja enemmän kuin yksi hänen filosofian-opettajistaan onnistui voittamaan hänen lämpimän kiintymyksensä sekä kaavailemaan hänen elämänsä periaatteita ja elintapoja. Kaksi heistä hän mainitsee erikoisella kunnioituksella, nim. pytagorealaisen Sotionin ja stoalaisen Attaluksen. Hän kuunteli myöskin sujuvakielisen, sulosanaisen Fabianus Papiriuksen luentoja, mutta näyttää perineen häneltä vähemmän kuin muilta opettajiltaan.
Sotion oli omaksunut Pytagoraan ajatuskannan sielun vaelluksesta, opin, joka tuomitsi liharuuan nauttimisen ihmissyömistä ja isänmurhaa vain hiventä paremmaksi. Jos kohta moniaat hänen seuraajansa olivatkin hylänneet tämän mielipiteen, tahtoi Sotion kuitenkin pitää kiinni siitä, että ellei lihansyönti ollutkaan jumalattomuutta, se oli ainakin julmuutta ja kehnoutta. "Mihin vaikeuksiin neuvoni teidät muka syökseekään?" oli hänen tapansa kysyä. "Minähän vain pelastan teidät nauttimasta korppikotkain ja leijonain ruokaa." Intomielisessä pojassa — sillä tähän aikaan Seneca ei ole voinut olla enemmän kuin seitsentoistavuotias — nämä mielipiteet synnyttivät niin syvän vakaumuksen, että hänestä tuli kasvinsyöjä. Ensimmältä lihasta luopuminen oli hyvinkin tuskallista, mutta vuoden perästä, hän kertoo (ja moni kasvinsyöjä vakuuttanee hänen kokemuksensa todeksi), ei se ollut ainoastaan helppoa, vaan mieluisaakin; ja hän uskoi, vaikkei tahtonut väittää sen olevan juuri niin, että se teki hänen järkensä terävämmäksi ja pirteämmäksi. Kasvinsyönnin hän heitti vain totellen epäfilosoofisen isänsä varoituksia; isä olisi huoletta sietänyt moista houretta, niinkuin hän sanoi, ellei siinä olisi piillyt se vaara, että se saattoi antaa aihetta panetteluun ja syytöksiin. Sillä tähän aikaan Tiberius karkoitti Roomasta kaikki outojen, vierasten uskontojen kannattajat; ja kun moniaissa niistä paastoaminen oli säädetty uskonnonmeno, arveli Senecan isä, että hänen poikansa saattaisi kenties, pidättäytymällä lihansyönnistä, saattaa itsensä sen kauhistuttavan epäluulon alaiseksi, että hän oli kristitty tai juutalainen.
Eräs toinen pytagorealainen filosoofi, jota hän ihaillen mainitsee, oli Sextius. Tältä hän oppi jokapäiväisen itsensä-tutkistelun kiitettävän tavan: — "Kun päivä oli ohitse ja hän käymässä levolle, oli hänen tapana kysyä itseltään: mitä pahaa sinä olet tänään oikaissut? mitä pahetta vastaan taistellut? missä suhteessa sinä olet parantunut?" "Minäkin olen omaksunut tämän tavan", sanoo Seneca kirjassaan Vihasta, "ja joka päivä pohdin asiaani, kun valkea on sammutettu ja vaimoni, joka nyt on selvillä menettelyistäni, on vaipunut uneen; huolellisesti minä mielessäni läpikäyn koko päivän ja tarkalleen tutkistelen tekojani ja sanojani."