Stoalaisella Attaluksella näyttää kuitenkin olleen suurin osuus Senecan kasvatuksessa; eikä hänen opetuksestaan ollut seurauksena mitään käytännöllisiä tuloksia, jotka vanhemmassa Senecassa herättivät vastaväitteitä. Hän kertoo, kuinka ahkeraan hän kävi kuuntelemassa tätä kaunopuheliasta ajattelijaa, kuinka hän ensimmäisenä tuli ja viimeisenä poistui. "Kun kuulin hänen kiivailevan", sanoo hän, "pahetta ja hairahduksia ja elämän inhuutta vastaan, minä useasti tunsin sääliä ihmiskuntaa kohtaan ja katsoin opettajani olevan tavallista ihmisluonnetta ylempänä. Stoalaisten tapaan hän kutsui itseään kuninkaaksi; mutta minusta hänen ylemmyytensä oli enemmän kuin kuninkaallista, kun näin, että hän pystyi langettamaan tuomionsa itsepä kuninkaistakin. Kun hän ryhtyi ylistelemään köyhyyttä ja näyttämään, kuinka raskas ja liikanainen kaiken sen taakka oli, mikä käy yli elämän tavallisten tarpeiden, niin minä useasti halasin lähteä koulusta köyhänä miehenä. Kun hän ryhtyi moittimaan meidän huvituksiamme, kiittelemään turmeltumatonta ruumista, kohtuullista pöytää ja mieltä, jota eivät sumentaneet suorastaan kielletyt, vaan ei edes tarpeettomatkaan huvitukset, niin oli minulle erinomaisen mieluista panna tiukat rajat kaikelle ylensyömiselle ja -juomiselle. Ja nämä elämänsäännöt, paras Lucilius, ovat jättäneet moniaita pysyviä vaikutuksia; sillä minä tartuin niihin kiihkeällä innostuksella, ja perästäpäin, kun jouduin valtiolliselle uralle, säilytin muutamia näistä ensimmäisistä hyvistä tavoistani. Mistäpä johtuu, että minä elämäni kaiken olen kieltäytynyt syömästä ostereita ja herkkusieniä, jotka eivät tyydytä nälkää, vaan kiihoittavat vain ruokahalua; siitä syystä minä tavallisesti vältän hajuvesiä, koska suloisinkaan hajuvesi ei ruumiille ole yhtään mitään; siitä syystä en käytä viinejä enkä kylpyjä. Moniaat tavat, joista kerran luovuin, ovat palanneet takaisin, mutta sillä muotoa, että minä asetan vain kohtuuden kieltäymisen tilalle, mikä kenties on vielä vaikeampi yritys, koskapa helpompi on kerrassaan luopua pois muutamista seikoista kuin nauttia niitä kohtuudella. Attaluksen oli tapana suosittaa kovaa vuodetta, missä ruumis ei voi painua patjoille, ja vanhuudessanikin minulla on sellainen tila, johon ei nukkujan vartalosta jää jälkeäkään. Olen kertonut sinulle näitä pikku piirteitä osoittaakseni sinulle, mitä mahdollisuuksia pienissä koululaisissamme olisi kaikkeen hyvään, jos vain joku sytyttäisi ja innostaisi heitä siihen. Mutta vika on osittain opettajissa, jotka opettavat meille, miten tehdä päätelmiä, eikä kuinka elää; ja osittain oppilaissa, jotka pyytävät opettajiltaan älyn, ei sielun kehittämistä. Tätenpä onkin filosofia alentunut pelkäksi filologiaksi."

Eräässä toisessa vilkkaassa kohdassa Seneca pirteästi maalaa meille kuvan erilaisista oppilaista, joita on kerääntynyt filosoofin kouluun. Huomautettuaan, että filosofialla on vaikutusta sellaisiinkin, jotka eivät siihen erikoisemmin syvenny, aivankuin hajuvesikaupassa istuvat ihmiset vievät mukanaan jotakin sen tuoksusta, hän lisää: "Emmekö sitten tunne ketään, joka on montakin vuotta kuulunut filosoofin kuulijain joukkoon eikä kuitenkaan vähimmässäkään määrässä saanut väritystä hänen opetuksestansa? Tietenkin tunnen, jopa kaikkein hartaimpia ja säännöllisimpiä kuulijoita, joita en kumminkaan voi kutsua filosoofin oppilaiksi, vaan ainoastaan hänen hetkellisiksi kuulijoiksensa. Jotkut tulevat näet kuulemaan, ei oppimaan, juuri samoin kuin menemme teatteriin huvin vuoksi, nauttimaan kielestä tai lauluäänestä tai esityksestä. Saattaa hyvinkin huomata, kuinka iso osa kuulijakunnasta käy filosoofin koulussa pelkästään kuluttamassa joutoaikaansa. Ei heidän tarkoituksensa ole luopua siellä mistään paheista tahi omaksua yhtään lakia, jonka mukaisesti he voisivat sovittaa elämänsä, vaan jotta heidän korvansa saisivat hivelevää nautintoa. Tuleepa taas toisia, käsissä taulut, ei merkitäkseen muistiin asioita, vaan sanoja. Toiset, silmät niinkuin sielukin hartaina, mieltyvät erinomaiseen esitystapaan; heitä viehättää ajatusten kauneus, ei pelkkien sanojen sointu, mutta vaikutus ei ole kestävä. Vain harvoille on suotu voima perintönä tallentaa se ylhäinen sieluntila, johon heidät on kohotettu."

Tähän pieneen viimeiseen luokkaan kuului Seneca. Hänestä tuli stoalainen jo hyvin varhain. Stoalaisuus, epäilemättä ylevin ja puhtain vanhan ajan ajattelijakouluista, oli saanut nimensä siitä seikasta, että suunnan perustaja Zeno oli opettanut Stoa Poikileen maalatussa pylväskäytävässä Ateenassa. Nämä ankarat ja kaunopuheliaat mestarit opettivat siveellisyyttä ja itsensähillitsemistä ja herättivät ylevämielisellä opetuksellaan nuorissa kuulijoissansa oman palavan innostuksensa hyveeseen, ja heidän vaikutuksensa on täytynyt olla uskomattoman arvokas tuona tylsistyneenä ja paheisiin vaipuneena aikana. Heidän oppiansa kehittivät kyynikot kiihkoileviin muotoihin, kyynikot, jotka olivat saaneet nimensä kreikkalaisesta "koiraa" merkitsevästä sanasta siksi, että aikalaisten silmissä heidän tavoissaan oli jotakin koiramaisen raakaa. Pisteliäästi Juvenalis huomauttaa, että stoalaiset erotti kyynikoista ainoastaan tuunikka, jota stoalaiset pitivät, mutta kyynikot eivät. Seneca ei koskaan omaksunutkaan kyynikkojen menoja, mutta usein hän ihaillen puhuu tynnyrikyynikko Diogeneesta ja tiheään viittaa kyynikko Demetriukseen, mieheen, joka hänestä ansaitsee mitä suurinta kunnioitusta. "Kaikkialle minä kanssani kuljetan", kirjoittaa hän Luciliukselle, "tuon miehistä parhaimman, Demetriuksen; minä loittonen niistä, jotka kantavat purppuraa, sekä puhelen hänen kanssansa, joka on puolialaston. Miksi en häntä ihailisi? Olen nähnyt, että hän ei kaipaa mitään. Jokainen saattaa halveksia kaikkea, mutta ei kukaan voi omistaa kaikkea. Lyhin tie rikkauksiin käy kautta loiston ja komeuden halveksimisen. Mutta meidän Demetriuksemme ei elä ikäänkuin hän halveksisi kaikkea, vaan ikäänkuin hän yksinkertaisesti sallisi toisten omistavan kaikki."

Nämä tottumukset ja ajatukset luovat runsasta valoa Senecan luonteeseen. Ne näyttävät, että hän oli kyennyt hamasta lapsuudestaan saakka omaksumaan itsensäkieltämisen elämänsä periaatteeksi ja että hänessä säilyi päiväinsä loppuun asti monta piirrettä, joista hänen yksityiselämänsä sai yksinkertaisen ja kunnioitettavan leiman, jos kohta julkisen elämän vaatimukset olivatkin pakottaneet hänet muuntamaan toisia. Vaikka hän kunnioituksesta isäänsä kohtaan luopui oudosta kieltäymyksen muodosta, on meille kyllin tiettyä ja ilmeistä, että hän vanhoilla päivillään jälleen palasi jäyhän yksinkertaiseen elintapaan, jonka innostusherkässä nuoruudessaan oli oppinut ylevämielisiltä opettajiltaan. Nämä seikat todellakin riittävät joka tapauksessa kumoamaan nuo törkeät syytteet Senecan luonnetta vastaan, joita Dio Cassiuksen tapainen kademieli kreikkalainen myrkyllisesti levittelee, joihin ei ole rahtuakaan luottamista, vaan jotka näyttävät johtuvan pelkästään kateudesta ja parjauksenhalusta. En aio puolestani puuttua noihin häväistysjuttuihin, koska en lainkaan niihin usko. Miestä, joka saattoi "Historiaansa", kuten Cassius on tehnyt, asettaa roomalaisen senaattorin suuhun moisia mielettömiä valheita kuin hän on väittänyt Fufius Calenuksen syytäneen julkisessa senaatin istunnossa Ciceroa vastaan, vallitsi sellainen henki, joka riistää hänen lausunnoiltaan kaiken uskottavuuden. Seneca oli vaihemielinen filosoofi sekä teoriassa että käytännössä. Hän lankesi kieltämättä suuriin hairahduksiin, jotka syvästi himmentävät hänen luonnettaan silmissämme. Mutta mikään irstaileva ja hekumallinen mies hän ei ollut, kaukana siitä. On täysi syy uskoa, että hän keskellä ylellisyyttä ja loistoa ja kaikkia siihen kätkeytyviä kiusauksia säilytti saman tottumuksiensa yksinkertaisuuden ja mielensä suoruuden. Mikä lieneekin ollut hänen viidensadan setripuisen ja norsunluisen pöytänsä melkein tarumainen arvo, harvoin niille levitettiin muuta suurenmoisempaa kuin vettä, kasviksia ja hedelmiä. Mitkä lienevätkin olleet hänen äveriästen ja ylhäisten aikalaistensa kesken vallitsevat huvitukset, me tiedämme, että hänelle korkeinta iloa tuottivat viattomat huvitukset puutarhassa ja että hän liikuntoa saadakseen siellä juoksenteli kilpaa pienen orjapojan kanssa.

3 Luku.

ROOMAN YHTEISKUNTAELÄMÄN TILA.

Olemme Senecan omista kirjoituksista poimineet, mitä on ollut saatavissa, hänen varhaista kasvatustaan koskevaa. Mutta jokaisen ihmisen elämässä on vaikutelmia paljon tehokkaampaa ja syvälle tunkevampaa laatua kuin ne, jotka tulevat koulujen tahi opettajien taholta. Ajan henki, yleinen ajatustavan sävy, seuraelämässä vallitsevat tavat, valtiolliset pyrkimykset, jotka muodostelivat kansan kohtaloa — kaikki tämä on epäilemättä vaikuttanut Senecan mieleen, vähemmän huomattavasti totta kyllä, mutta voimakkaammin kuin Sotionin tahikka Attaluksenkin luennot. Ja jos meillä on syytä pelätä, että sen ajan hienossa kasvatuksessa oli paljon onttoa, niin saamme nähdä, että sen yhteiskunnan yleinen haahmo, joka nuorta filosoofiamme kehdosta pitäen ympäröi, oli sitäkin häpeällisempi ja viheliäisempi.

Pimeys on syvin juuri ennen aamuruskoa, eikä yli pakanallisen maailman milloinkaan levinnyt synkempi pimeys tai paksumpi siveellisen mädännäisyyden usva kuin sillä ajanjaksolla, kun Vanhurskauden Aurinko nousi tuoden parannuksen Hänen siivillään. Monta on ollut aikakautta, jolloin sydämettömän epäsiveellisyyden sankka pimeys musertavan raskaana tuntui painuvan maailmaan; monta on ollut maata, missä pahe suorastaan järjestelmäksi kehitettynä ja sen pettävässä valossa näytti paisuvan määrättömän rohkeaksi; mutta tuskinpa koskaan on ollut olemassa mitään aikaa tai mitään maata, missä pahinta, törkeintä turmelusta on harjoitettu häpeämättömämmällä julkeudella kuin Rooman kaupungissa Caesarien hallituskaudella. Syvälle juurtunut turmelus näytti tunkeutuneen kansallisen olemassaolon elinjuuriin asti. On varmaankin syvä siveellinen merkitys siinä opetuksessa, että juuri kun roomalaisten elämä saavutti suurimman ulkonaisen kiiltonsa ja hienostuksensa, heidän tavoissaan paljastui syvin turmelus. Jo Horatius oli valittanut, että "isäimme ikäkausi, pahempi kuin isoisäimme, on synnyttänyt meidät, jotka olemme vieläkin pahempia ja tuomitut synnyttämään sitäkin rappeutuneemmat jälkeläiset". Mutta viisikymmentä vuotta myöhemmin näytti Juvenaliksesta, että paheellisuuden todella viimeinen rajapyykki oli saavutettu, ja hän huudahtaa, epätoivon puuskauksessa, että "jälkimaailma ei saata lisätä mitään meidän epäsiveellisyyteemme; meidän jälkeläisemme saattavat vain tehdä ja toivoa samoja rikoksia kuin me itse". Se, joka lyhykäisyydessä, vaikka loitolta tahtoo silmätä, mihin tilaan pakanamaailma oli vaipunut, juuri sillä hetkellä, kun kristinusko alkoi levitä, saattaa muodostaa heikon, mutta pöyristyttävän käsityksen siitä kuvauksesta, joka siitä annetaan roomalaisepistolassa.

Meidän tulee muistaa tämä tosiseikka, jos oikein tahdomme tuomita Senecaa. Heittäkäämme siis silmäys sen yhteiskunnan tilaan, jonka keskellä hän eli. Onnellista kyllä me saatamme vain silmäistä sinne. Pahinta ei voi kertoa. Rikoksistahan saattaa kylläkin puhua; mutta suunnattomat ja epäinhimilliset teot on iäksi peitettävä unholaan. Me saatamme vain seisoa luolan aukolla ja heittää yksinäisen valonsäteen sen pimeään syvyyteen. Jos meidän olisi astuminen sisään, niin sen seiniä kiertävät saastaiset huurut sammuttaisivat lamppumme.

Augustuksen aikaan alkoi tuo "pitkä vitkallinen kuolonkamppaus", tuo murheellinen luhistuminen, kun kokonainen yhteiskunta asteettain meni palasiksi omain paheittensa hajoittavan vaikutuksen alaisena, luhistuminen, jota kesti melkein keskeytymättä, kunnes Roomalla ei edessä ollut muuta paitsi maahan hyökkääväin barbaarien tuli ja miekka. Se näki ei ainoastaan kunniansa, vaan hyveensäkin "tähti tähdeltä sammuvan". Vanha sankarius, vanhat uskomukset, entinen miehekäs ja yksinkertainen olenta olivat kadonneet ja kuolleet; niitä oli seurannut orjan nöyryys ja taikausko, ylellisyys ja irstaus.