Ihmissuvun vaiheet, kaikki yksin suin
Menneisyyden takaa toistaa opetuksen tään:
Ensin vapaus, kunnia sitten; se kun haihtuu,
Rikkaus, pahe, turmelus — raakalaisuus viimein;
Ja historialla, niteittensä kautta kaikkein,
Yksi ompi sivu vainen; sen piirto tässä tarkka, syvä,
Läjännyt kun yhteen ompi korska tyranni
Aarteet, ihanuudet kaikki, mit' aistimuksin
Sydän ja sielu halaa, kieli pyytää voi.

Yhteiskunnan eri ainekset Roomassa tähän aikaan jo sinänsä olivat hyvin vähän lupaavia. Yhteiskunta oli vastakohtien sekoitus. Mitään keskiluokkaa ei ollut olemassa. Päänä oli keisari, usein jumalaksi tehty eläissään, ja ylhäisimmistäkin senaattoreista erotti hänet mittaamattoman ylemmyyden välimatka. Hän oli, Gibbonin kuohuvaa kieltä käyttääksemme, samalla kertaa "pappi, ateisti ja jumala". Hänen persoonaansa ympäröivät, hovilaisina, tavallisesti sellaiset ylhäisön jäsenet, jotka olivat mitä syvimmälle vaipuneet paheisiin, häpeälliseen imarteluun ja halveksittavaan alistuvaisuuteen.[11] Mutta tavallisesti ei valtiollinen valta ollut edes näitten miesten käsissä. Suurin vaikutusvalta oli keisarien vapautetuilla — entisillä orjilla, egyptiläisillä ja bitynialaisilla, jotka olivat tulleet Roomaan korvat lävistettyinä ja paljaat jalkansa liidussa osoittaen, että he olivat myytävinä, tai jotka olivat kaupustelleet "vereksiä merisiilejä" Velabrumissa tai Saburrassa — jotka olivat keränneet äärettömät rikkaudet useinkin mitä häikäilemättömimmin ja halpamaisimmin keinoin ja joiden häpeämättömyys ja kataluus oli paisunut varttuvan vallan keralla. Sellainen mies oli Felix, jonka edessä Paavalia tutkittiin, ja sellainen oli hänen veljensä Pallas,[12] jonka kultainen kuvapatsas lienee ollut nähtävissä senaattori Vitelliuksen, sittemmin keisarin, kotijumalain joukossa. Joku mokoma on kuuleman mukaan monasti komeillut Rooman kaduilla kahden konsulin välissä. Kuvitelkaa Edward II varustettuna tyranniuden ehdottomalla ja rajattomalla vallalla — kuvitelkaa joku saastainen Piers Gaveston tai Hugh de le Spenser harjoittamassa ylhäisiä ja alhaisia kohtaan salaportaitten hirveätä despotismia — ja te olette saaneet jonkunlaisen lievän käsityksen varjon Rooman hallituksesta moniaan keisarin aikana noista kahdestatoista. Mitä parturi Olivier le Diable oli Ludvig XI:n aikana, mitä rouvat du Barry ja Pompadour Ludvig XV:n aikana, mitä kunnoton kreivi Somerset oli Jaakko I:n aikana, miksi George Villiers tuli Kaarle I:n aikana, se antaa meille himmeän käsityksen siitä verrattomasti paljon tärkeämmästä ja halveksittavammasta asemasta, missä istuivat vapautettu orja Glabrio Domitianuksen hallitessa, näyttelijä Tigellinus Neron aikana, Pallas ja Narcissus Claudiuksen hallitessa, hämärä ritari Sejanus synkän Tiberiuksen rautaisen tyranniuden aikana.

I. Se oli aikaa, jolloin suunnattomat rikkaudet tavattiin rinnan mitä viheliäisimmän köyhyyden kanssa. Loistavain palatsien ympärillä tungeksi satoja kerjäläisiä, joilla kerjääminen oli inhoittavana ammattina, menivätpä he niinkin pitkälle, että varastivat lapsia ja silpoivat heidän jäseniään, jotta lasten ellottava rujous herättäisi sääliä. Tätä luokkaa lisäsi edellämainittu lasten heitteelle asettaminen sekä maaomaisuuden kertyminen yksiin käsiin, joka pakotti vähävaraiset poistumaan synnyintienoiltaan. Sitä lisäsivät myöskin kunnianhimoisissa pyyteissään sellaiset henkilöt, joiden varat olivat liian niukat heidän jäljitellä lukuisten miljoonamiesten suunnatonta komeutta. Roomalaisten suuret valloitukset Idässä, Antiokuksen, Attaluksen, Mitridateen vanhain kuningaskuntien anastaminen olivat kääntäneet rikkauksien saastaisen virran roomalaisten elämän raittiiseen uomaan. Mykkänä hämmästyksestä täytyy lukea, mitä rahamääriä varakkaat roomalaiset kuluttivat upeuteen tai huvituksiin. Ja kun kauppaa katsottiin säätyä ja asemaa alentavaksi ja kun sitä sen tähden harjoittivat miehet, joilla ei ollut mitään kunniaa kadotettavana, niin nämä äärettömät rikkaudet useasti soluivat konnille, jotka olivat alhaisinta sakkaa — orjille, meren takaa tulleille, joilla oli salattavana korviin puhkaistut reiät;[13] harjoittivatpa sitä pahantekijätkin, jotka koettivat eri keinoin poistaa nuo kolme kirjainta,[14] mitkä pyöveli oli polttanut heidän otsaansa. Mutta monet Rooman rikkaimmista miehistä, jotka eivät olleet lähtöisin tästä pahantekijäin luokasta, aivan yhtä täydellä syyllä ansaitsivat saman häpeällisen merkin. Heidän rakennuksensa rakennettiin ja heidän arkkunsa täyttyivät varoilla, jotka oli kerätty maakuntalaisia nylkemällä. Nuoren miehen, jolla oli kunnianhimoa tai ylhäinen sukuperä ja jonka varallisuus oli huvennut mässäyksiin ja tuhlauksiin, tarvitsi vain ottaa uusia lainoja niillä kustantaakseen suurenmoisia miekkailuleikkejä, ja sitten, jos hän kerta pääsi ediliksi ja siitä kapusi korkeampiin valtion virkoihin, hänestä kyllä aikanaan tulisi maakunnan prokuraattori tai prokonsuli, jolloin hän saattaisi maakuntaansa ryöstää milteipä mielinmäärin. Astukaapa vain Felixin tai Verreksen taloon. Nuo komeat pilarit täplikästä viheriätä marmoria olivat eheinä louhitut Synnadan kivilouhimoista pakkotyöhön käytettyjen fryygialaisten ponnistuksilla; nuo korut pakotettua hopeaa, nuo murrhiniset maljat, nuo jalokivikoristeiset pikarit, nuo vanhan kuvanveistotaidon mestariluomat — kaikki olivat raastetut Sisilian tai Kreikan kodeista tahi temppeleistä. Maakuntia rosvottiin ja kansakuntia sorrettiin, jotta joku Apicius saattaisi liuottaa helmiä[15] viiniin, jota joi, tahi jotta Lollia Paulina saattaisi upeilla vaatimattomassa puvussa, yltyleensä jalokivistä ja helmistä välkehtivässä, joka oli maksanut 40 miljoonaa sestertsiä elikkä yli 32 tuh. puntaa.[16]

Jokainen näistä "loistavista pahantekijöistä" eli keskellä kuuliaista hellittelijäin, loisolentojen, turvattien, vallanalaisten ja orjien joukkoa. Siinä väentungoksessa, joka joka aamu töykki toisiaan atriumin marmorilla, oli tavattavissa kirjava ja erilainen ihmiskokoelma. Kaikenikäisiä orjia kaikista kansakunnista — germaaneja, egyptiläisiä, gallialaisia, goottilaisia, syyrialaisia, brittejä, arabialaisia, pöyhkeitä, suuriluuloisia vapautettuja orjia, hävyttömiä lemmikkipalvelijoita, syöläitä ilveilijöitä, jotka elivät laskemalla huonoa pilaa muitten ihmisten pöydässä; dakialaisia miekkailijoita, joilla tappelu oli ammattina; filosoofeja, joitten maine pääasiallisesti riippui parran pituudesta; notkeita kreikkalaisia Tartuffen laatua, valmiita imartelemaan tai parjaamaan mitä harjaantuneimmalla taituruudella ja levitellen luonteensa lokaa kuten mitäkin ruttoa kaikkialle, mihin joutuivat; ja kaikkien näitten seassa joukko köyhiä, mutta kunniallisia klienttejä, joitten oli pakko kärsivällisesti sietää tuhatlukuisia herjauksia[17] ja solvauksia ja jurossa joutilaisuudessa elää sportulalla[18] elikkä jokapäiväisillä armolahjoilla, joita heidän korskeat isäntänsä vastahakoisessa anteliaisuudessaan jakoivat. Entinen jäykkä Rooman kansalainen oli melkein tyystin kadonnut; varma itsenäisyys, miehekäs itseluottamus työtätekevässä väestössä oli kerrassaan tuntematon. Röyhkeät laiskottelijat, jotka rähisivät foorumilla, olivat pelkästään Italian lehtolapsia, muukalaisia, jotka oli raahattu sinne kahleissa — kaikkien kansojen sakkaa, jotka tulvasivat Roomaan ikäänkuin lokaviemäriin,[19] ainoana perintönänsä erikoiset kansalliset paheensa. He persoilivat vain kahta asiaa: leipää ja leikkejä, sirkusnäytäntöjä. Niin kauan kuin heidän isäntiensä sportula, keisarin tilapäinen lahja ja valtiollisten onnenonkijain kunnianhimo tyydyttivät näitä pyyteitä, he elivät tyytyväisinä alennuksentilassansa, kaipaamatta vapautta taikka valtaa.

II. Se oli aikaa samalla sekä ateismin että taikauskon. Kumma kyllä, nämä kaksi seikkaa tavallisesti käyvät käsikkäin. Juuri samalla tapaa kuin Philippe Egalité, Orleansin herttua, ei uskonut Jumalaan, mutta kuitenkin koetti arvailla kohtaloansa tutkimalla kahvisekoitusta kuppinsa pohjalla, — juuri samalla tapaa kuin Ludvig XI ei kavahtanut mitään väärää valaa eikä muuta mointa rikosta, mutta kumminkin säilytti syvän kunnioituksen pientä lyijykuvaa kohtaan, jota piti hatussaan — niinpä roomalaiset keisarivallan aikana ivasivat koko sitä jumalain ja jumalatarten joukkoa, jota heidän esi-isänsä olivat palvoneet, mutta sokeasti luottivat poppamiehiin, tähdistälukijoihin, hengenmanaajiin, silmänkääntäjiin ja kaikenlaisiin pettureihin ja puoskareihin. Uskonnolliset menot suoritettiin upein juhlallisuuksin, mutta usko itse oli kokonaan kuollut ja kadonnut. "Pojatkaan eivät usko, että on olemassa mitään henkiä ja maanalaisia valtakuntia", sanoo Juvenalis, "paitsi sellaiset pojat, jotka ovat vielä liian nuoria maksaakseen kolikon kylvystä".[20] Ei mikään saata vaikuttaa kaameammin kuin se kylmä iva, jolla runoilija Martialis katsoo Domitianuksen suosiota paremmaksi kuin Kapitoolin suuren Jupiterin suojelusta. Hävinneessä kirjassaan "Taikauskoa vastaan"[21] Seneca julkisesti ivailee vanhoja mytoloogisia legendoja naineista ja naimattomista jumalista ja Pelon ja Kauhun jumalia ja Cloacinaa, lokaviemärien jumalatarta, ja muita jumaluuksia, joiden julmuus ja irstaus olisi ollut häpeällistä ihmistenkin kesken. Ja sittenkin kaikennimiset papit ja augurit edelleenkin hoitivat juhlallisia toimituksiaan, ja keisarin itsensä korkein arvonimi oli Pontifex Maximus eli Ylimmäinen Pappi, jota hän itselleen vaati kansallisen uskonnon tunnustettuna päämiehenä. "Tätä yhteistä uskontoa", sanoo Gibbon, "kansa piti aivan oikeana, filosoofit lopen vääränä ja hallitus hyvin hyödyllisenä." Tämä sattuva huomautus ei tosin ole paljon muuta kuin käännös Senecasta, joka esiteltyään kansan uskomusten mitättömyyttä lisää: "Ja kuitenkin viisaan miehen tulee noudattaa niitä kaikkia, ei jumalten mielihyviksi, vaan koska ne ovat laissa määrätyt. Meidän sopii siten palvoa koko tuota kehnoa jumalten laumaa, jonka pitkäaikainen taikausko on kasannut kokoon monien vuosien kuluessa, että aina muistamme, että niitten palvominen enemmän perustuu tapaan kuin niiden todellisuuteen." "Sentähden että hän oli Rooman kansan ylväs senaattori", huomauttaa kirkkoisä Augustinus, joka on säilyttänyt meille tämän katkelman, "hän palvoi sitä mitä ylenkatsoi, toimi vasten vakaumustaan, kunnioitti sitä minkä huomasi valheeksi." Saattoiko mikään olla ontompaa ja sydämettömämpää kuin tämä? Pystyykö mikään varmemmin kaatamaan siveellisyyden perustetta itseään kuin jos julkisesti pidetään kiinni uskomuksesta, joka aikoja sitten on menettänyt tunnustettujen tunnustajainsa hyväksymisen, vieläpä kunnioituksen? Itse asiassa olisi Seneca ja jotkut muut valistuneet filosoofit, irtautuen ylenkatsomistaan taikaluuloista, saattaneet etsiä turvaansa todellisemmasta ja puhtaammasta uskon muodosta. "Sillä", sanoo kirkkoisä Lactantius, "hän on lausunut Jumalasta montakin ajatusta samaan suuntaan kuin mekin".[22] Hän lausuu, niinkuin Tertullianus kauniisti huomauttaa, "todistuksen, joka on luonnostaan kristityn mielen ilmaisu". Mutta miten sillä välin kävi yhteisen kansan? Hekin, niinkuin ylemmät, oppivat epäuskoisiksi ja asettivat kysymyksenalaiseksi noitten vanhain jumaluusolentojen mahdin. Mutta kun ihmismieli ehdottomasti vaatii jotakin uskontoa, mihin turvautua, taipuivat he palvomaan kaikenlaisia kummia, muukalaisia jumalia — Isistä ja Osirista ja Anubis-koiraa, kaldealaisia tietäjiä, juutalaisia loihtijoita, kreikkalaisia puoskareita ja Kybelen konnamaisia maankiertäjiä pappeja, jotka saastuttivat kaikki kadut itämaisilla tansseillaan ja rämisevillä rummuillaan. Ne, jotka käyvät Pompeijin raunioita katsomassa, saattavat nähdä vieläkin temppelissään Isiksen patsaan, jonka avonaisten huulten lomitse töllistelevät palvojat olivat kuulevinaan niitä kuiskailtuja vastauksia, mitä etsimään he olivat tulleet. Epäilemättä he yhtä varmasti uskoivat kuvan puhuvan kuin esi-isämme uskoivat, että heidän ihmeitä tekevät madonnansa nyökkäilivät ja viittoilivat. Mutta aika on paljastanut petoksen. Raunioituneessa pyhäkössä palvoja saattaa nyt nähdä, kuinka pappi äänettömin askelin hiipi patsaan taa ja kuinka hän sen niskaan pistetyn torven kautta kuiskaili oraakkelin vastaukset.

III. Se oli rajattoman ylellisyyden aikaa — aikaa, jolloin naiset huolettomin mielin kilpailivat toistensa kanssa komeudessa ja kirjavassa koreilussa ja jolloin miehet syöksyivät huvitusten humuun päätä pahkaa, moitteen häivettäkään tuntematta omassatunnossansa ja kaikin heidän vallassaan olevin keinoin. Ei ollut sitä ylellisyyden muotoa, ei sitä hienostunutta pahetta, minkä muukalaiskansan keksimää tahansa, jota Rooman patriisit eivät olisi kiihkeästi jäljitelleet. "Sybariin hempeys, Rhodoksen ja Antiokian tavat, humalaisen, kukkakoristeisen, suitsutuksiin uppoavan Mileeton muodit" olivat kaikki tavattavissa Roomasta. Ei ollut mitään jälellä entisen Rooman vakavuudesta ja arvokkuudesta ja itsekunnioituksesta. Aemiliusten ja Gracchusten jälkeläiset — vieläpä sotapäälliköt ja konsulit ja praetorit — yhtyivät toverillisesti Rooman alhaisimman roskaväen kanssa julkeitten paheitten kehnoimmissa ja saastaisimmissa pesäpaikoissa. Amatööreinä he miekkailivat areenalla. Heidät nähtiin kilpa-ajoissa ajomiehinä. Alentuivatpa he näyttämöllä esiintymään näyttelijöinä. He antautuivat niin mielettömällä vimmalla pelin kiihoitukselle, että me luemme heidän uskaltaneen tuhansia sestertsioja yhdellä ainoalla nopan siirrolla, vaikka eivät voineet lunastaa panttaamaansa tuunikkaa kylmästä väriseville orjilleen. Kylmien marmoripatsasten juurella, keskellä kuuluisain, majesteetillisten esi-isäinsä vahasta tehtyjä kuvia he loputtomissa, mielettömissä hurjisteluissa käänsivät päiväksi yön ja tyhjensivät maat ja meret ahmastavain himojensa tyydyttämiseksi. "Voi kaupunkia", sanoo muuan vanha sananlasku, "jossa kala maksaa enemmän kuin härkä." Ja tämä sananparsi täsmällisesti vastaa Rooman tilaa. Kemut saattoivat toisinaan maksaa kokonaisen tiluksen hinnan; simpukoita tuotiin kaukaisilta ja tuntemattomilta rannoilta, lintuja Partiasta ja Phasiksen[23] partailta; ruokalajeja valmistettiin riikinkukon aivoista ja satakielten ja flamingojen kielistä. Tuhlattuaan kymmeniä miljoonia pöydän nautintoihin teki Apicius itsemurhan, koska, sanoo Seneca, hän huomasi omistavansa "enää vain pari miljoonaa. Cowley[24] puhuu siitä, kuinka,

"Kun Vitellius kestit pani toimeen,
Oli pöydässä karjalauma kuin arkissa muinen."

"He syövät", sanoi Seneca, "ja sitten he oksentavat; he oksentavat ja sitten he syövät." Mutta tässäkään asiassa me emme voi puhua kaikkea, mitä siitä pahinta on sanottava.

Pöydät, sitruunapuusta ja kalliista kivistä tehdyt,
Herkkuja kantoivat upeoita,
Viininsä antoivat Setia, Cales, Falerno,
Chios ja Kreeta, ja maljat ne kullasta
Hohti ja gemmat ja helmet kirjasi
Myrha- ja kristallikolpakkoja.[25]

Vielä vähemmän me saatamme uskaltautua kuvaamaan tämän aikakauden julkeata ja ääretöntä alennustilaa sellaisena kuin runoilijat ja satiirikot ovat sen meille paljastaneet. "Kaikki", sanoo Seneca, "on täynnä häpeää ja pahetta; rikoksia tehdään enemmän kuin mitä vankeudella voi sovittaa. Me ponnistelemme summattomassa taistelussa rikollisuutta vastaan: joka päivä intohimo syntiin paisuu, synninteon häpeä haihtuu… Irstautta ei enää harjoiteta salassa. Se pöyhisteleikse silmiemme edessä, on työntäytynyt niin julkisesti kaikkien nähtäviin, onpa niin kerrassaan päässyt vallitsemaan kaikkien mieliä, että viattomuus ei enää ole harvinainen, vaan olematon."