IV. Ja se oli syvän epätoivon aikaa. Että se sellaiseksi kääntyi, on valaiseva, varoittava opetus. Käsi kädessä kävivät ajan ylellisyys ja ajan kurjuus ja uupumus. Huvituksen vimmainen tavoittelu oli kaiken tosi onnen kuolema ja hauta. Itsemurha — itsemurha pelkän ikävystymisen — ennui — elämäänkyllästymisen ja tyytymättömyyden takia, elämän, joka oli kukkuroillaan kaikenlaista murheen lievikettä — oli äärettömän yleinen. Stoalainen filosofia, etenkin sellaisena kuin me näemme sen esitettynä Senecan kirjoittamiksi sanotuissa näytelmissä, kuulutti sen kunniaa. Ihmiset menivät kuolemaan siksi, että heidän elämäntapansa ei ollut jättänyt heille mitään muuta turvakeinoa. He kuolivat siksi, että heistä tuntui niin väsyttävältä ja joutavalta nähdä ja tehdä ja sanoa samoja asioita yhä uudelleen, ja siksi että he olivat tuhonneet itsensä elämänhalun, kaiken mahdollisuuden nauttia huvituksia, joihin vielä olisivat pystyneet. Destouches'in satiirinen epigrammi:
"Ci-git Jean Rosbif, écuyer,
Qui se pendit pour se désennuyer",
(Tässä lepää Jean Rosbif, herra ritari,
Joka itsens' huviksensa hirteen ripusti.)
piti kirjaimellisesti ja tarkkaan paikkansa monestakin roomalaisesta tällä aikakaudella. Marcellinus, nuori, äveriäs ylimys, näännytti itsensä nälällä ja sitten tukahutti itsensä lämpimässä kylvyssä, yksistään sen takia, että hän oli sairastunut tautiin, joka helposti oli parannettavissa. Filosofia, joka yksin kehui kykenevänsä parantamaan ihmisten murheita, ylisteli vapaaehtoisen kuoleman näennäistä rohkeutta, ja se oli liian abstraktista, liian fantastista ja aivan liiaksi pelkästään teoreettista luonteeltaan tarjotakseen heille mitään todellista tai kestävää lohdutusta. Ei mikään ajatuskanta herättänyt roomalaisissa suurempaa kummastusta kuin se, joka on tallella Maecenaan huomattavassa katkelmassa
"Debilem facito manu,
Debilem pede, coxa,
Tuber adstrue gibberum,
Lubricos quate dentes;
Vita dum superest bene est:
Hanc mihi vel acuta
Si sedeam cruce sustine;"
joka suomennettakoon seuraavasti:
Heikoksi tee käteni,
Huonoksi jalka ja lonkka,
Pahka nostata pahkaan,
Hampaatkin hajoita irti;
Henki kun tähdelle jää, hyvä on:
Se toki säilytä mulle,
Jos vaikka ristillä riippunen.
101:ssä kirjeessään Seneca nimittää tätä "häpeällisimmäksi ja halveksittavimmaksi toiveeksi"; mutta sen rinnalle asettakaamme ote Euripideestä tahi vieläkin lähemmäksi palanen Homeeroksesta. "Vaietkaa", sanoo Odysseiassa Akilleen haamu Odysseukselle —.
"Hallitsen tässä synkässä maassa? Siit' älä haasta,
Virkkoi; valheet turhat kohtaani lievennä eivät.
Paljon on kauniimpi juhtana työssä vaivoja kantaa,
Luojan raitista ilmaa hengittää ja orjana
Olla vaikkapa rengin, mi leipänsä kerjää,
Kuin hallita kuolon maassa valtikka käissä."
Mutta nämä äärimmäisyydet, petolliset kumpikin, olivat yksi pakanallisuuden epätoivoisia tuloksia. Joko, niinkuin luonnon mukaan elävä villi, he hirveästi kammoksuivat kuolemaa, tai, kun rikokset ja surut olivat tehneet elämän sietämättömäksi, he pujahtivat sinne kuin piilopirttiin pelkurimaisuudella, joka rehennellen kehui itseään miehuulliseksi.