V. Ja se oli julmuuksien aikaa. Miekkailijanäytännöt, villipetojen veriset ottelut, raa'at kidutukset ja mestaukset, joita verrattain yleiseen käytiin katsomassa samoin kuin toisinaan, kun viattomat marttyyrit paloivat kuoliaaksi pikivalkeakaavussaan — ne olivat pakostakin kovettaneet ja tylsyttäneet inhimillisiä tunteita. Uskomattomasti levinnyt orjuus vieläkin varmemmin vei kohti yleistä turmelusta. Toverina viha muodostui aistillinen nautinto, kuten tavallista, kovuudeksi. Täytyy kerrassaan kummeksia, miten runsaasti orjia pidettiin varakkaissa taloissa. Tuhannen orjaa ei ollut mikään tavaton numero, ja verrattomasti suurin osa niistä oli laiskoja, oppimattomia ja pahantapaisia. Kun heitä kohdeltiin vain vähän paremmin kuin eläimiä, menettivät he suuressa määrin ihmisarvonsa ja sen tunnon. Isännillä oli heihin nähden elämän ja kuoleman valta, ja pöyristyttävää on lukea, kuinka julmasti heitä useinkin pideltiin. Satunnainen supina, yskähdys, aivastus rangaistiin ruoskilla. Äänettöminä, liikkumattomina, nälkiintyneinä täytyi heidän seisoa paikallaan isäntäväen ruokaillessa. Karkea ja tunteeton raakamaisuus monestikin muutti talon teurashuoneeksi, jossa kaikui raippojen läiske, kahleitten kalina ja vihlovat huudot.[26]

Eräänä iltana keisari Augustus oli aterialla Vedius Pollion luona, kun muuan kristallikolpakkoa kantava orja sattui pudottamaan sen, niin että se särkyi. Raivoissaan Vedius heti käski ottaa orjan kiinni ja syöstä hänet kalalammikkoon nahkiaisten ruuaksi. Poika pakeni orjakumppaniensa käsistä ja juoksi keisarin jalkojen juureen armoa anoen, ei pyytäen elämänsä säästämistä — sitä hän ei odottanut eikä toivonut — vaan että hän saisi kuolla vähemmän kammottavan kuoleman kuin kalojen raatelemana. Niin yleistä kuin orjien rääkkääminen ja tappaminen olikin, niin Vediuksen määräämä rangaistus kuitenkin hirvitti Augustusta, se olkoon hänen kunniaksensa sanottu, ja hän käski, että orja päästettäisiin vapaaksi, että jokainen kristalliesine Vediuksen talossa murskattaisiin hänen läsnäollessaan ja että kalalammikko täytettäisiin. Naisetkin rankaisivat orjattariansa hirveän julmasti mahdollisimman lievistä rikoksista. Jos rintasolki ei osunut paikalleen, jos hiuskihara onnistui huonosti, niin kiukustunut matroona käski ruoskia, jopa ristiinnaulita orjan. Jos hänen lempeämpi puolisonsa ehättää väliin, ei hän ainoastaan puolusta julmuuttansa, vaan vieläpä kummissaan kysäisee: "Kuinka, onko orjakin ihminen?" Eipä ihme, että oli olemassa sananparsi: "Minkä orjia, sen vihamiehiä!" Ei ihme, että monikin isäntäväki eli ainaisessa pelossa ja että pakko, tuo "tyrannin pirullinen oikeusperuste", käski hyväksymään sen vihattavan lain, joka sääti, että jos isäntä kuoli tuntemattoman käden kautta, hänen koko orjajoukkonsa tuli kärsiä kuolema — lain, jota useammin kuin kerran sovellutettiin keisarien hallituskaudella. Kuten Spartan ja monen muun kansan kohtalosta näemme, kätkee orjuus itseensä aina oman kostonsa. Vapaitten maanomistajain luokka vähitellen katoaa. Jo kauan tätä ennen Tiberius Gracchus, tullessaan kotiin Sardiniasta, oli huomannut, että tuskinpa ainoatakaan vapaata miestä oli työssä pelloilla. Orjat olivat verrattomasti lukuisammat omistajiansa. Siitäpä johtui orjakapinain alituinen pelko, siitä alituinen viha orjalaumoja kohtaan, joihin kuka vehkeilijä tai vallankumouksellinen tahansa menestyksellä saattaisi vedota, ja siitäpä johtui, ettei milloinkaan oltu varma hengestään, minkä seikan on täytynyt synnyttää kauhua monessakin sydämessä.

Siinä vain heikkoja, haparoivia ääriviivoja Senecan ajan luonnekuvasta; ja me menettelemme väärin, jos emme myönnä, että lopultakin paljon hänen elämästänsä ja milteipä kaikki hänen ajatuksensa saa paljon suuremman ja puhtaamman leiman asetettuina vastakkain sen yleisen elintavan kanssa, jota noudatti

Kansa tuo, voittaja muinen, nyt halpa ja huono.
Syystä vasalliksi tehty, oikeamielinen kerta,
Lempeä, maltillinen, voimalla valtasi,
Huonosti hallitsi kansoja ikeensä alla,
Provinssit ketti, tyhjensi kaikki
Kärkkäästi saalistaen; triumfit sytytti
Röyhkeän, pöyhkeän kunniankiiman,
Julmana sitten hengitti arenan leikeissä
Kyllänsä ihmisten, petojen verta,
Rikkaudessa ylellinen ja lisäksi ahne
Päivä päivältä veltostuen.
Ken viisas ja urhea mies noin rappeuneita,
Itsensä orjuuttamia pyytäisi vapauttaa?
Orjasielusta voisiko luoda miehen vapaan?

4 Luku.

VALTIOLLINEN TILANNE ROOMASSA TIBERIUKSEN JA CAIUKSEN AIKANA.

Senecan elämää koskevat persoonatiedot hänen miehuutensa ikään saakka ovat niukat ja katkonaiset. Eräästä tilapäisestä lauselmasta me teemme sen johtopäätelmän, että hän vieraili tätinsä luona Egyptissä, silloin kun tämän mies oli siellä prefektinä, ja että sama haaksirikon vaara uhkasi molempia, kun, oltaessa kotimatkalla, tädin mies oli kuollut laivalla. Tämä matka on kenties sytyttänyt hänen mieleensä sen syvän mielenkiinnon ja tiedonhalun Niilin ilmiöitten suhteen, mikä niin voimakkaana ilmenee useassa hänen filosoofisten tutkimustensa kohdassa; eikä tosiaan mikään ole uskottavampaa, kuin että hän sai Neron varustamaan retkikunnan, varhaisimman mitä tunnetaan, tuon salaperäisen joen lähteitten löytämiseksi. Muita viittauksia hänen matkoihinsa ei hänen kirjoituksissaan tavata, mutta me saatamme edellyttää, että hän aivan varhaisilta vuosiltaan asti on tuntenut mielenkiintoa luonnontieteisiin, koskapa hän jo vallan nuorena on kirjoittanut kirjan maanjäristyksistä, joka kirja ei kuitenkaan ole säilynyt jälkimaailmalle.

Isänsä tähden luovuttuaan filosoofisista harrastuksistaan hän kääntyi virkauralle. Hän rupesi asianajajaksi ja voitti huomiota nerollaan ja kaunopuheliaisuudellaan oikeusasioissa. Valtiolliselle uralle jouduttuaan hän menestyksellä rupesi ehdolle quaestorin virkaan, joka oli tehokas askel valtion korkeimpia virkoja kohden. Tällä elämänsä kaudella hän nai naisen, jonka nimi ei ole tullut tietoomme ja josta meillä on yksi ainoa vihjaus, omituista laatua kylläkin. Samoin kuin meidän omassa historiassamme toisin ajoin on ollut säätyläisnaisten kesken muotina pitää kääpiöitä ja neekereitä palvelijakunnassansa, samoin näyttää Rooman naisilla tähän aikaan olleen järjetön ja vastenmielinen tapa pitää vähämielisiä palvelijainsa parissa. Senecan ensimmäinen vaimo oli seurannut tätä muotia, ja viidennessäkymmenennessä kirjeessään uskolliselle ystävälleen Luciliukselle koskettelee Seneca tätä seikkaa seuraavalla huvittavalla tavalla. "Sinä tiedät", sanoo hän, "että vaimoni huppana palvelustyttö Harpaste on jäänyt talooni rasittavana perintönä. Minä puolestani tunnen mitä syvintä vastenmielisyyttä tämänlaisia luonnottomuuksia kohtaan. Jos milloin tahtonen nauraa idiootille, niin ei minun tarvitse sitä etäältä etsiä. Nauran itselleni. Tämä mielivaivainen tyttö on äkkiä tullut sokeaksi. Vaan niin uskomattomalta kuin juttu tuntuukin, on se kuitenkin totta, että hän ei sokeudestaan tiedä mitään ja siksi pyytää hoitajaansa viemään hänet muualle, koska talo muka on pimeä. Mutta saatat olla varma siitä, että se, mitä me hänessä nauramme, se sattuu meille kaikille; ei yksikään ymmärrä olevansa saita tai ahnas. Sokea etsii opasta; me vaellamme ilman opasta."

Tämä kohta tarjoaa meille erinomaisen esimerkin Senecan menettelystä, siitä kuinka hän käyttää säännöllisesti jokaista tilaisuutta ja asianhaaraa kääntääkseen keskustelun filosofian alalle.

Tästä vaimosta, joka kuoli hiukkaista ennen Senecan karkoitusta Korsikaan, hänellä oli kaksi poikaa. Toinen näistä ummisti silmänsä Helvian sylissä ja hänen suudelmiensa peittämänä vähemmän kuin kuukautta ennen Senecan lähtöä Korsikaan. Toisesta, jonka nimi oli Marcus, hän kirjoittaa seuraavan viehättävän palasen. Vaadittuaan äitiänsä Helviaa etsimään lohdutusta Gallio- ja Mela-veljien rakkaudesta hän lisää: "Näistä käännä silmäsi myös pojanpoikaasi — Marcukseen, mitä ihastuttavimpaan poikaseen, jonka lähettyvillä ei mikään murhe saata kauan kestää. Ei kenenkään rinnassa asusta surua niin suurta tai niin verestä, ettei se lientyisi hänen hyväilyistään. Kenen kyyneleitä hänen hilpeytensä ei hillitsisi? kenen mieltä hänen lepertelynsä ei keventäisi huolten taakasta? ketä hänen iloinen olentansa ei houkuttelisi leikinlaskuun? kenen huomiota, vaikkapa ajatuksiinkin takertuneen, ei puoleensa vetäisi ja voittaisi tämä lapsekas lavertelevaisuus, johon ei kukaan voi väsyä? Suokoon Jumala, että hän saisi elää minun jälkeeni; läjääntykööt kaikki kohtalon kolhaukset minun päälleni." Toteutuiko Senecan rukous, sitä emme tiedä; mutta kun emme enää saa kuulla Marcuksesta, on uskottavaa, että hän kuoli ennen isäänsä ja että Senecan suku, niinkuin niin monen suuren miehen, sammui toiseen sukupolveen.