Luultavasti Seneca tällä aikakaudella laski perustuksen sille suunnattomalle varallisuudelle, joka herätti hänen vastustajissaan vihaa ja pilkkaa. On täysi syy luulla, että tämä rikkaus hankittiin kunniallisella tavalla. Kun sekä hänen isänsä että äitinsä olivat varakkaat, oli hän epäilemättä perinyt runsaan omaisuuden; sitä lisäsivät menestyksellisen asianajotoimen tuottavat tulot ja lopuksi paisuttivat hänen oppilaansa Neron ruhtinaalliset lahjoitukset. Ei ole epätodenmukaista, että Seneca, niinkuin Cicero ja moni muu varakas mies heidän päivinään, kasvatti omaisuuttaan lainaamalla rahaa korkoa vastaan. Sellaista menettelyä ei pidetty mitenkään häpeällisenä; ja kun ei ole mitään todistetta, että Dio Cassiuksen parjaukset häntä vastaan tässä suhteessa pitävät paikkansa, saatamme ne sivuuttaa äänettömällä ylenkatseella. Dio vakavissaan ilmoittaa, että Seneca se synnytti Britanniassa kapinan äkkiä keräämällä hirvittävän summan, 40 miljoonaa sestertsiä; mutta tämä on varmasti vain julkisen vihamiehen panettelua. Palaamme tuonnempana Senecan varallisuuteen; mutta tässä me saatamme myöntää, että se epäilemättä oli epämiellyttävää ja epäjohdonmukaista filosoofissa, joka alituiseen ylisteli köyhyyttä, ja että se hänen omassakin ajassaan aiheutti epäedullista huomiota, niinkuin saatamme nähdä nimityksestä "praedives", "ylen äveriäs", "upporikas", jonka hänelle antaa sekä satiirinen runoilija että vakava historioitsija. Seneca oli täysin selvillä siitä, että tämä moite voitaisiin tehdä häntä vastaan, ja täytyy myöntää, että ne perusteet, joilla hän puolustautuu tutkielmassaan Onnellisesta elämästä, eivät ole aivan johdonmukaiset tai tyydyttävät.

Senecan poikavuodet sattuivat keisari Augustuksen loppuiän aikaan, jolloin kansa, hallitsijansa viisaudesta ja varovaisesta käyttäytymisestä huolimatta, alkoi selvästi älytä, että vapaudesta ei ollut muuta jäänyt jäljelle kuin nimi. Hänen nuoruutensa ja ensi miehuusikänsä kului Tiberiuksen kolmekolmattavuotisen hallituskauden aikana, tuon kauhun hallituksen, jonka kestäessä roomalaismaailma oli vaipunut kuolonkaltaiseen, pelottavan äänettömyyden ja turtumuksen tilaan;[27] ja vaikkei hän joutunut persoonalliseen kosketukseen tämän "petomaisen hirviön" kanssa, hän melko tiheään viittailee häneen ja hänen konnamaiseen neuvonantajaansa Sejanukseen, jonka vaarallinen valta niin äkkiä kukistui. Tähän aikaan mennessä hän ei ollut vielä mieskohtaisesti tutustunut noihin rikoksiin ja kauhuihin, joista osansa saavat ne miehet, jotka joutuvat likeisiin tekemisiin tyrannien kanssa. Tämä tapahtui hänelle vasta Caius Caesarin hallitessa, josta me, yksistään Senecan kirjoitusten nojalla, saatamme piirtää kuvan "luonnollista kokoa".

Caius Caesar oli Germanicuksen ja vanhemman Agrippinan poika. Germanicus oli erittäin urhoollinen ja onnekas sotapäällikkö sekä aikansa viisaimpia ja puhdastapaisimpia miehiä. Hänen vaimonsa Agrippina oli uskollisuudessaan, siveydessään, lempeydessään, mielensä ylevyydessä roomalaismatroonan todellinen perikuva korkeinta ja puhtainta laatua. Omituista, että sellaisten vanhempain pojasta piti tulla ihmisrodun kaikkein kurjimpia, julmimpia ja viheliäisimpiä olentoja. Niin kuitenkin oli asianlaita: ja huomattava seikka on, että tuskinpa yksikään tämän pariskunnan kuudesta lapsesta peri isänsä ja äitinsä hyveitä, kun toisekseen kaksi heistä, Caius Caesar ja nuorempi Agrippina, onnistuivat paheillaan ja rikoksillaan hankkimaan aivan poikkeuksellisen saastaisen maineen. Tämä onneton tulos on osittain saattanut johtua siitä huonosta ympäristöstä, jossa he saivat ensi kasvatuksensa. Heidän isänsä Germanicus, joka urheutensa ja menestystensä takia oli herättänyt epäluuloisen setänsä Tiberiuksen kateuden, kavalasti myrkytettiin Syyriassa, ja tihutyö ilmeisesti tehtiin keisarin tieten, ellei suorastaan hänen toimestaan. Agrippina sai kärsiä lukemattomia julmia solvauksia ja karkoitettiin sitten äärimmäiseen köyhyyteen Pandatarian saarelle. Vanhemmista veljeksistä kaksi, Nero ja Drusus Germanicus, julistettiin valtion vihollisiksi; Nero karkoitettiin Pontian saarelle ja siellä surmattiin; Drusus teljettiin salaiseen vankeuteen palatsissa. Nuorimman, Caiuksen, joka on paremmin tunnettu Caligulan nimellä, Tiberius kutsui kunnottomuuksiensa tyyssijaan Caprille, ja siellä hän pelasti henkensä vain mitä alhaisimmalla imartelulla ja mitä viekkaimmalla alistuvaisuudella. Capri on pieni, sanomattoman suloinen saari Napolin lahden ulommaisella äärellä. Sen maaperä on hedelmällinen, meri kirkas ja kuulakas, tuulenhenki raitis ja terveellinen. Vaikka asemansa kautta erillinen, se kuitenkin on helposti saavutettavissa Roomasta käsin. Tähän aikaan, ennenkuin Vesuvius oli jälleen sytyttänyt nuo tuhoisat tulet, jotka esiin syösten hautasivat laavan ja kuonan alle Herculaneumin ja Pompeijin pikkukaupungit, se näköala, jota se vallitsi, oli vieläkin ihastuttavampi kuin nyt. Viinitarhat ja öljypuulehdot verhosivat kummankin puolen tätä verratonta lahtea, suorastaan alas vesilinjaan asti, jossa kirkkaat sinivedet näyttivät väreilyllään suutelevan rannan kirjokiviä. Kyljet täynnä viehättäviä huviloita ja onnellisia kyliä kohosi kaiken yläpuolelle tulivuoren jättimäinen kartio, joka oli tuntunut sammuneelta jo vuosisatoja ja jota, kraateria myöten, peitti rehevä kasvullisuus. Sellainen oli se ihastuttava koti, jonka Tiberius ikuisiksi ajoiksi tahrasi valitessaan sen vanhuutensa syrjäiseksi tyyssijaksi. Täällä hän heittäysi kaikkinaisen hienostuneen turmeluksen valtaan ja täältä hän, yleisen käsityksen mukaan ihmisistä kurjin, kirjoitti senaatille sen muistettavan kirjeen, jossa hän tunnustaa jokapäiväisen, sanomattoman kurjuutensa syyttävän omantunnon tuskissa, joita ei yksinäisyys eikä valta voineet auttaa häntä pakenemaan.

Ei milloinkaan ole kauniimpi maisema kokenut pahempaa alennusta; ja täällä, jossakussa niistä kahdestatoista huvilasta, jotka Tiberius oli rakentanut, ja siniluolien keskellä, jotka hänen käskystään oli muovailtu, nuori Caius[28] kasvoi mieheksi. Se olisi ollut kaamea koulu jalommallekin luonteelle; epäkelvolle ja verenhimoiselle luonteelle niinkuin Caiuksen se oli täydellinen turmio. Mutta vaikka hän oli niin orjamaisen nöyrä keisarille, että aiheutti tuon kompasanan, että koskaan ei ole ollut ilkeämpää mestaria eikä koskaan kyyristelevämpää orjaa — vaikka hän peitti täydellisesti kaiken suuttumuksen ilmeen äitinsä ja veljiensä kauhistuttavan kuoleman johdosta, vaikka hän uskollisesti heijasti isäntänsä katseita ja huolellisesti kaiutti hänen joka sanaansa — niin sittenkään hän ei tuolla pohjattomalla teeskentelyllä, jota moinen asema vaati, onnistunut salaamaan Tiberiuksen läpitunkevalta katseelta luonteensa oikeata julmuutta. Koska hän ei ollut keisarikunnan laillinen perijä — sillä Tiberius Gemellus, Tiberiuksen nuori pojanpoika, oli vielä elossa ja Caius oli syntymänsä kautta vain hänen veljensä pojanpoika — hän tuli välikappaleeksi pretoriaanien päämiehen Macron ja hänen vaimonsa Ennian vehkeissä. Eräs hänen parhaita ystäviään oli Herodes Agrippa,[29] joka tapatti apostoli Jaakobin ja vangitutti Pietarin ja jonka traagillinen kohtalo on mainittuna Apostolien Tekojen kahdennessatoista luvussa. Kun Caius eräässä tilaisuudessa oli herjannut diktaattori Sullaa, Tiberius halveksien huomautti, että hän saisi kaikki Sullan paheet, vaan ei yhtään hänen hyveistään; ja toisen kerran, kun Caius oli riidellyt orpanansa kanssa, keisari kyynelsilmin syleili nuorta lapsenlastaan ja sanoi otsaansa rypistelevälle Caiukselle, tuollaisella omituisella aavistuksen neronleimauksella, jonkalaisista toisinaan saamme lukea historiassa: "Miksi olet niin kärkäs? Kerran vielä tapat tämän pojan ja joku toinen murhaa sinut." Jotkut ovat uskoneet, että Tiberius tahallisesti tuki tarkoitusta, että Caius saisi periä hänen valtaistuimensa, jotta Rooma leppeämmin muistelisi häntä vieläkin pahemman hirviön sitä tyrannisoidessa. Roomalaisetkin, jotka erikoisella kiintymyksellä kunnioittivat Germanicuksen perhettä, näyttivät varhain menettäneen kaiken toivonsa Caiuksen suhteen. He odottivat vain vähän parannusta, kun hallitsijana olisi pahantapainen poika, "joka ei tietänyt mitään ja oli kasvanut paheissa", jota varmaankin Macro pääsisi vallitsemaan ja jonka aikana saataisiin nähdä vielä pahempi Tiberius ja vielä pahempi Sejanus.

Viimeinpä terveys ja tarmo loppuivat Tiberiukseltakin, mutta ei hänen tavanomainen teeskentelynsä. Hän säilytti saman taipumattoman sielun ja jäykän käytöksen sekä koetti hitaan määräperäisellä puhetavallaan, toisinaan myös keinotekoisella puheliaisuudella salata lähestyvän loppunsa. Rauhatonna muutettuaan asuntoa hän lopulta asettui erääseen huvilaan Misenumissa, joka oli aikanaan kuulunut ylellisen komealle Lucullukselle. Siellä paljastui hänen terveytensä todellinen tila. Charicles, etevä lääkäri, joka oli käynyt ystävällisellä vierailulla, sai, suudellessaan hänen kättänsä jäähyväisiksi, tunnustelleeksi hänen valtimoaan. Tiberius epäili, että niin oli laita, mutta salasi tyytymättömyytensä ja käski panna toimeen kemut, ikäänkuin ystävänsä läksiäisiksi, ja viipyi pöydässä tavallista pitempään. Samantapainen tarina kerrotaan Ludvig XIV:sta, joka älyten hovilaistensa kuiskauksista, että he uskoivat hänen olevan kuolemaisillaan, söi tavallista vankemman päivällisen itsenään kuolemansa päivänä ja myrkyllisesti huomautti: "11 me semble que pour un homme qui va mourir je ne mange pas mal." (Kuolevaksi mieheksi minä en näytä syövän niinkään huonosti.) Mutta Tiberiuksen varokeinoista huolimatta Charicles sai ilmoitetuksi Macrolle, että keisari ei saattaisi elää kahta päivää kauemmin.

Heti alkoi salainen vehkeily. Hovi punoutui puolueisiin ja nurkkakuntiin. Kiireellisiä sanansaattajia lähetettiin maakuntiin ja sotajoukkojen luo. Viimein, maaliskuun 16 päivänä, luultiin Tiberiuksen vetäneen viimeisen henkäyksensä. Aivan samaten kuin Ludvig XV:n kuollessa äkkiä kuului kuin ukkosen jyrinä, kun hovilaiset kiirehtivät pitkin käytäviä onnittelemaan Ludvig XVI:tta kuuluisin sanoin: "Le roi est mort, vive le roi!" samoin tuossa tuokiossa kerääntyi tungeksiva ihmisjoukko onnitteluinensa Caiuksen ympärille, kun hän tuli ulos palatsista ottaakseen käsiinsä keisarillisen vallan. Äkkiä saapui heidän korviinsa sanoma, että Tiberius oli jälleen saanut näkönsä ja puheenlahjansa. Seneca sanoo, että kun keisari tunsi viimeisen hetkensä olevan läsnä, hän oli ottanut pois sormuksen sormestaan ja pitäen sitä nyrkkiin puristetussa kädessään kauan maannut liikkumatta. Kun hän sitten kutsui palvelijoitaan eikä kukaan vastannut hänen kutsuunsa, nousi hän vuoteeltaan, mutta voimat pettivät ja muutaman horjuvan askeleen jälkeen hän kaatui suulleen maahan.

Nämä uutiset olivat yhtä yllättävät kuin salaliittolaisten kesken Adonian pidoissa, kun he saivat tiedon kuolevan Davidin viime toimenpiteistä. Kauhuissaan kaikki hajaantuivat eri tahoille, ja toiset teeskentelivät surua, toiset tietämättömyyttä siitä, mitä tapahtui. Typertyneessä äänettömyydessä Caius odotti kuolemaa vallan asemesta. Macro yksin ei menettänyt mielenmalttiaan. Pelottomana hän määräsi, että vanhus tukahutettaisiin läjäämällä hänen päällensä vaatteita ja jokaisen tulisi sitten lähteä huoneesta. Sellainen oli keisari Tiberiuksen surkea ja säälittävä loppu, ikänsä kahdeksannellakahdeksatta vuodella. Sellainen oli kuolema ja niin kurja oli ollut elämä miehen, jolle kiusaaja jo oli antanut "kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian", sittenkun niillä oli yrittänyt kiusata Jumalan Poikaa. Että tällainen mies oli maailman mahtavimpana hallitsijana siihen aikaan, kun sen todellinen kuningas eleli maalaisena matalassa käsityöläiskodissaan Nasaretissa, on tosiseikka, omiansa herättämään monta vakavaa ajatusta…

5 Luku.

CAIUKSEN HALLITUS.

Kuvaillessaan suuren englantilaisen hallitsijan Edvard III:n hylättyä kuolinvuodetta sanoo runoilija Gray: