"Kurjana hän lepää paarillansa!
Ei sydän sääli, ei silmä suo
Edes kyyneltä hautajaissaatoks'.

* * *

Vaan sankka parvi auringon tuon nostaman?
Mennyt: Aamua nousevaa vastaan.
Kauniisti hymyää Huomen, lämmin on lännen tuuli,
Sinikirkkaana loistaa maa, hänen nyt.
Koruvaatteissa haaksikin kultainen ui;
Nuoruus kokassa teiskaa, perää pitää Ilo;
Ei piittaa tuulispäästä, mi vuottaa,
Levossa synkäss', ehtoolta saalistaan."

Tämän kohdan viimeiset säkeet soveltuisivat Caius Caesariin. Ei mitään kaunista tahi iloista liittynyt edes hänen hallituksensa alkuunkaan. Alusta loppuun se oli raivoavan mielettömyyden, hekuman ja veren hallitusta. Hänen suvussaan oli perinnöllinen mielipuolisuuden piirre, jota oli omiansa kehittämään se seikka, että he olivat joutuneet keisarillisen itsevaltiuden pyörryttävälle kukkulalle, ja joka tavallisesti ilmeni hirvittävissä ja luonnottomissa rikoksissa. Jos rupeaisimme etsimään vertaista Caius Caesarille, niin keksimme sen Tanskan Kristian VII:n tai Venäjän Paavalin historiasta. Kaikissa kolmessa me kohtaamme saman kaamean kalpeuden, saman unettomuuden, joka ajoi heidät öisin nousemaan ylös mittailemaan huoneitansa, saman herkeämättömän epäilyksen, saman sammumattoman julmuuden ja kidutuksen himon. Pian hän käytti tilaisuutta vapautuakseen hyväntekijöistään, Macrosta ja Enniasta, sekä kilpailijastaan, nuoresta Tiberiuksesta. Ja hänen hallituksensa jatko oli sarja mielettömiä hurjasteluja. Meille ei ole säilynyt sitä osaa Tacituksen verrattomista Annaleista, joka kertoi Caiuksen hallituksesta, mutta enemmän kuin kyllin kuohuttamaan ja kauhistamaan mieliä on säilynyt Senecan hajanaisissa piirrelmissä ja Suetoniuksen latinan- sekä Dio Cassiuksen kreikankielisissä kertomuksissa.

Hänen mielettömyytensä ilmeni toisinaan järjettömänä mässäyksenä, kun hän esim. järjestytti yli 8.000 puntaa maksavat illalliset; toisinaan hullunkurisessa ja mauttomassa vaatetusparressa, kun hän esim. esiintyi julkisuudessa naisen sukissa, kullalla ja helmillä kirjailluissa; toisinaan persoonallisina loukkauksina ja solvauksina Rooman kaikkiakin säätyjä ja luokkia vastaan, niin että hän saattoi kutsua illalliselle senaattorin ja esittää hänelle humalaisen maljoja juuri samana iltana, jolloin oli tuominnut kuolemaan hänen poikansa; toisinaan lopen hourupäisenä herjauksena, kun hän esim. julmasti vihoitteli Jupiterille siitä, että tämä rohkeni jyristä hänen ollessaan illallistamassa tahi teatterinäytäntöä katsomassa; mutta etenkin se ilmeni sammumattomana julmuutena, jonka johdosta Seneca antaa hänelle nimityksen "bellua" eli "villipeto" ja sanoo, että hän näyttää olleen luotu "ihmisrodun häväistykseksi ja perikadoksi".

Ottakaamme Senecan kirjoituksista yksi ainoa kohta vahvistamaan hänen huomautustansa, "että hän äärettömästi himosi ihmisverta, jota hän käski vuodattamaan läsnäollessaan niin innokkaasti, ikäänkuin olisi valmis juomaan sitä omin huulin". Hän sanoo, että keisari eräänä päivänä ruoskitutti ja kidutti konsuli- ja qæstoriperheitten jäseniä, ritareita ja senaattoreita, ei tutkiakseen heitä, vaan sulasta oikusta ja raivosta; tosissaan hän mietti koko senaatin teurastusta; hänhän se julkilausui toivomuksen, että Rooman kansalla olisi vain yksi niska, jotta hän yhdellä ainoalla iskulla saisi sen katkaistuksi; hän vaiensi uhriensa huudot tai syytteet milloin työntäen sienen heidän suuhunsa, milloin tukkien heidän suunsa heidän omilla rikkiraastetuilla vaatteillaan, milloin leikkauttamalla heiltä kielen, ennenkuin heidät heitettiin pedoille. Eräässä tilaisuudessa hän nousi kemuistaan ja vaati töppösiään, joita piteli eräs orja vierasten lepäillessä patjoillaan, ja niin kärkäs hän oli näkemään kuolemaa, että kun hän siinä vaelsi lampunvalossa edestakaisin katollisessa pylväskäytävässään naisten ja senaattorien seurassa, hän tuolloin tällöin käski katkaista jonkun onnettoman uhrinsa pään siinä silmiensä edessä.

Kuinka sanomatonta pelkoa ja inhoa jotkut näistä Caesareista herättivät aikalaisissa, siitä on räikeänä todistuksena se seikka, että jo heidän pelkkä näkönsä kuuluu tehneen levottomaksi. Appensa Agricolan elämäkerrassa Tacitus mainitsee, mikä värisyttävä muisto häneen oli jäänyt näytäntöjä katsovan Domitianuksen punaisista kasvoista. Seneca puhuu eräässä paikassa kovaonnisista, joille on rangaistukseksi määrätty kivitys, miekka, tuli ja Caius; eräässä toisessa hän sanoo, että keisari oli kiduttanut vihaisimpia roomalaisia kaikella, mikä suinkin saattoi aiheuttaa syvintä kuolemantuskaa, — köysillä, piinapenkillä, tulella ja, ikäänkuin siinä olisi pahin kidutus kaikista, näyllään. Mitä laatua se oli, sen saamme tietää Senecalta itseltään: "Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalvakat, katse mieletön; hänen tuikeat, kiillottomat silmänsä puoliksi peittyivät kurttuun vedettyjen kulmakarvojen alle; hänen rujomuotoinen päänsä oli osaksi kalju, osaksi värjättyjen hiusten peittämä; niskassa kasvoivat harjaksentapaiset, raajat olivat heikot ja jalat epämuotoiset." Voi sitä kansaa, jota painaa raa'an itsevaltiaan kantapää; kolminkerroin voi sitä kansaa, joka saattaa sietää niin eläimellistä despoottia kuin tätä. Vaan senpä kansan keskuudessa eli Seneca ja sen despootin aikana kului hänen ensi miehuutensa ikä.

Kansan mikä useammin turmelukseen veikään
Ja paheitten kautta syöksi orjuuteen
Kuin että huoleton orjuus toki sentään
Enemmän viehättää kuin vapaus vaivoineen?

Caius Caesarin omituisuuksiin kuului, että hän vihasi kaiken etevyyden olemassaoloakin. Hänen oli tapa häväistä ja solvata itseään jumaliakin ja karsaasti katsella Apollonkin ja Jupiterin patsaita Kapitolilla. Hän harkitsi Homeron hävittämistä ja käski poistaa kaikista kirjastoista Liviuksen ja Virgiliuksen teokset, siksi ettei voinut sietää heidän ylistämistänsä. Hän määräsi kuolemaan Julius Græcinuksen, ei mistään muusta syystä kuin siitä, "että hän oli parempi mies kuin tyrannin etu salli kenenkään olla"; sillä, kuten Plinius kertoo, Caesarit kannaltansa pitivät parempina paheellisia kuin kunnon kansalaisia. Oli siis tuskin uskottavaa, että sellainen mies tyynin mielin näkisi Senecan maineen nousemistaan nousevan. Tähän saakka tämä nuori mies, joka oli Caiuksen tullessa hallitukseen viidenneljättä vanha, ei ollut kirjoittanut mitään filosoofista teosta, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan hän oli julkaissut ensimmäiset, vaan ei enää olemassa olevat tutkielmansa "maanjäristyksistä", "taikauskosta" sekä kirjansa Intiasta ja Egyptinmaan tavoista, noitten varhain tehtyjen matkojen tuloksia. Luultavaa myöskin on, että hän oli julkisesti yleisölle lukenut joitakuita noista murhenäytelmistä, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle hänen nimellään ja joitten kokoonpanossa hän varmaankin on ollut osallisena. Kaikki nämä teokset ja etenkin se ylistys, jota hän runoteoksia julkilukemalla oli osakseen saanut, lienevät hankkineet hänelle sen suuren kirjallisen maineen, jonka tiedämme hänen saavuttaneen. Keisarin kateutta ja vihaa ei kuitenkaan ollut herättänyt tämä maine, vaan hänen oikeussalissa pitämäinsä puheitten loistava kaunopuheisuus. Caius mairitteli mieltänsä sillä, että hänelläkin oli kaunopuheisuuden lahja; ja, kumma sanoa, häneltä onkin olemassa joitakuita irrallisia lauselmia, jotka näyttävät osoittavan, että hän, valoisina välihetkinä, ei suinkaan ollut vailla hengen älyä ja terävyyttä. Todellista huumoria ja kekseliäisyyttä on esimerkiksi pilkkanimissä "kultainen lammas", jonka hän antoi rikkaalle ja säyseälle Silanukselle, ja "hamepukuinen Odysseus", jolla hän nimitti isoäitiänsä, kunnianarvoisata Liviaa. Pari lyhyttä, purevaa, epigrammantapaista arvostelua Senecan tyylistä ei ole kokonaan vailla totuutta; hän kutsui Senecan teoksia commissiones meras,[30] eli pelkkää paraatia. Tällä lauselmalla hän, sattuvasti kylläkin, sai ilmi eräänlaisen teatraalisen, turhan pedanttisen, koulumestari- ja professorimaisen luonteen Senecan kirjoitustavassa, sen retoorisen kirjailun ja antiteesin sekä toisekseen siinä tuntuvan miehekkään yksinkertaisuuden ja voiman puutteen. Eräässä toisessa huomautuksessa hän osoitaksen vieläkin onnistuneemmaksi kriitikoksi. Hänestä näet Senecan kirjoitukset olivat "arena sine calce", "hietaa vailla kalkkia", eli, niinkuin ehkä voisi sanoa, "hieta-aavikko". Tämä epigrammi osoittaa todellista kriitillistä kykyä. Täsmällisesti se paljastaa Senecan lyhyet, yhtäjaksoisuutta kaipaavat mietelauselmat, jotka usein ovat kokoonpannut irrallisista antiteeseistä. Tämä arvostelu käy yksiin Malebranchen huvittavan vertauksen kanssa, että Senecan kirjoitustapa, alituisine ja turhanpäiväisine neuvoineen, johdattaa hänen mieleensä tanssijan, joka lopettaa siihen mistä aloitti.

Mutta Caius ei tyytynyt vain lausumaan näppäriä ja pahansisuisia arvosteluja. Kun Seneca eräässä tilaisuudessa piti oikeudenistunnossa puheen hänen läsnäollen, sytytti puhujan voimakas ja loistava esitys Caiuksessa niin polttavan kateuden ja vihan, että hän heti merkitsi hänet viipymättä mestattavaksi. Jos Seneca olisi kuollut tällä ikäkaudellaan, olisi hän oletettavasti jäänyt kutakuinkin tuntemattomaksi ja jättänyt kenties vain harvoja jälkiä olemassaolostaan lukuunottamatta muutamia murhenäytelmiä, joiden alkuperä on epätietoinen, ja mahdollisesti ohimenevän maininnan Dion tai Tacituksen kirjoissa. Mutta kohtalo varasi hänelle paljon loistavamman uran, josta on paljonkin sanomista. Eräs Caiuksen suosikeista kuiskasi keisarille, että oli tarpeetonta sammuttaa riutuva liekki, että puhujan terveys oli niin heikko, että luonnollinen kuolema rasittavan työskentelyn kutsumana piankin poistaisi hänet tyrannin tieltä.