Koko sen vain muutamia vuosia pitkän ajan, minkä Caiuksen hallitus enää kesti, Seneca, ajoissa varoitettuna, pysyi kerrassaan syrjässä ja tuossa pakollisessa joutilaisuudessaan rautaisen ahkerana hankki itselleen tietomäärän, runsaan kuin tietosanakirja. "Ei yksikään päiväni", sanoo hän eräällä myöhäisemmällä ajalla kuvaillen, kuinka vietti tämän aikansa, "kulu täydellisessä toimettomuudessa. Minä riistän osan yöstäkin tutkimuksiini. Uneen en saa joutoaikaa, vaan vaivun siihen, ja minä pidän silmäni työssä, vaikka ne ovat väsyneet ja raukeat unettomuudesta. Pysyn loitolla en ainoastaan ihmisistä, vaan asioistakin, ja etenkin omistani. Työskentelen jälkimaailmaa varten; minä kirjoittelen seikkoja, joita heidän saattaa olla hyödyllistä tietää. Minä uskon sille näissä kirjoituksissa terveellisiä varoituksia — sekoituksia, jotka tavallaan sisältävät hyödyllisiä lääkkeitä."

Mutta Caiuksen päivät saivat äkillisen lopun. Hänen törkeät ja ennen kuulumattomat solvauksensa Valerius Asiaticusta ja Cassius Chæreaa kohtaan vetivät hänen päällensä ansaitun koston. Lisätodistus, jos todistusta kaivattaneen, keisarivallan aikuisen Rooman alennuksesta on, että hän ei saanut palkkaansa kansalta, jota hän oli veroilla raskauttanut, ei sotamiehiltä, joita hän oli uhkaillut teilata rykmentittäin; ei ritareilta, joita hän laumoittain oli surmauttanut; ei ylimyksiltä, joita hän melkein järjestään oli kohdellut julkean häpäisevästi; eipä edes senaatilta, jota loistoisaa virkakuntaa hän oli kaikissa tilaisuuksissa tahallisesti herjannut ja vihanpurkauksin sättinyt — vaan yksityistä solvaustaan kostavalta sotilaalta. Pretoriaanien kohortin päämiehellä tribuuni Cassius Chærealla oli näet heikko, ohut ääni, ja tämän äänensä takia hän joutui keisarillisen hulluttelijan karkean ja herjaavan naljailun esineeksi. Mutta hänpä päätti kostaa solvauksen ja samalla kertaa vapauttaa maailman hirviöstä. Hän sai muutamia kumppaneita salaliittoon, joka kuitenkin melkeinpä oli mennä hukkaan päättäväisyyden puutteessa. Kokonaista neljä päivää he empivät, kun Caius joka päivä omassa persoonassaan istui johtamassa verisiä kilpaleikkejä amfiteatterissa. Viidentenä päivänä (tammikuun 24:nä v. 41), pahoinvoipana ylenpalttisen illallisensa jälkeen, hän oli haluton palaamaan leikkejä katsomaan, mutta lopulta kuitenkin nousi ylös seuralaistensa hartaita rukouksia totellen. Holvattu käytävä vei palatsista sirkukseen, ja tässä käytävässä Caius kohtasi joukon ylhäisiä aasialaisia nuorukaisia, joitten oli määrä tanssia pyrrholainen tanssi ja laulaa hänelle ylistyslaulu näyttämöltä. Caius halusi saada kuulla heidän esityksensä heti paikalla, mutta heidän johtajansa esteli: äänet olisivat käheät itse näytännössä. Sillä hetkellä Chærea kysyi häneltä yön tunnussanaa. Hän ilmoitti tunnussanaksi "Jupiter". "Ota hänet koko vihassaan!" huudahti Chærea iskien häntä kurkkuun, ja melkeinpä samalla hetkellä Sabinuksen lyönti halkaisi tyrannin leukapielen ja painoi hänet polvilleen. Hän kyyristyi kokoon varjellakseen itseään enemmiltä iskuilta ääneen huutaen: "Minä elän! Minä elän!" Hänen kantotuolinsa kantajat ryntäsivät hänen avukseen ja löivät seipäillään, mutta Caius kaatui saatuaan kolmekymmentä haavaa. Jättäen ruumiin virumaan verissään salaliittolaiset syöksyivät ulos palatsista neuvotellakseen senaatin kanssa vanhan tasavallan jälleen voimaan saattamisesta. Samana yönä murhan jälkeen konsulit antoivat Chærealle kauan sitten unhotetun tunnussanan "Vapaus". Mutta tämä pieni toivon pilkahdus osoittausi aivan petolliseksi. Uskottiin, että murhatun mielipuolen levoton henki kummitteli palatsissa, ja kauan ennenkuin ruumis oli säädyllisten hautajaisten jälkeen viety lepokammioon, oli uusi keisari Juliusten suuresta suvusta varmasti istutettu valtaistuimelle.

6 Luku.

CLAUDIUKSEN HALLITUS JA SENECAN MAASTAKARKOITUS.

Senaattorien neuvotellessa sotilaat toimivat. Heille sanoi oikea, vaikka karkea vaisto, että kansanvaltaisen vapauden entisten muotojen uudistaminen olisi yhtä mahdoton kuin hyödytönkin yritys, ja ainoa kysymys oli heille, kuka kilpailijoista nostettaisiin tyhjälle valtaistuimelle. Kumma sanoa, näitten kilpailijain kesken ei kukaan näytä koskaan ajatelleenkaan sitä ruhtinasta, josta tuli uusi hallitsija.

Tähän aikaan eleli palatsissa suuren Germanicuksen veli ja niinmuodoin keisari-vainajan setä, nimeltä Claudius Caesar. Sekä sielun että ruumiin puolesta heikontuneena alinomaisissa taudeissa lapsuutensa aikana tämä onneton orpo nuorukainen oli elänyt halveksittuna ja huomaamattomana sukulaisten parissa, jotka syvästi häpesivät häntä. Hänen äitinsä Antonia kutsui häntä kuvatukseksi, jonka luonto oli aloittanut, mutta ei koskaan päähän saattanut; ja hän tapasi sanoa — niinkuin kuulemma suuren Wellingtonin herttuan äitikin — tyhmästä henkilöstä: "Siinäpä suurempi hölmö kuin poikani Claudius". Hänen isoäitinsä Livia harvoin alentui puhuttelemaan häntä paitsi mitä lyhimmin ja ylenkatseellisimmin sanoin. Hänen sisarensa Livilla kammosi jo pelkkää ajatustakin, että hänestä milloinkaan tulisi keisari. Augustus, adopteerauksen kautta hänen isoisänsä, koetti mikäli mahdollista pidättää häntä poissa näkyvistä löylynlyömänä[31] ja hävettävänä perheenjäsenenä, epäsi häneltä kaikki julkiset kunnianosoitukset ja jätti hänelle mitä viheliäisimmän jälkisäädöksen. Etsiessään seuraajata itselleen Tiberius kylmästi sivuutti hänet hänen puuttuvan järkensä tähden. Caius piti häntä omien pommiensa maalitauluna ja kehnoimpien pilkkakirveittensä alhaisen kujeilun esineenä. Jos onneton Claudius myöhästyi päivälliseltä, oli joka paikka otettu, ja kun hän hämmentyneenä vilkuili puolelle ja toiselle, niin kaikki vain ivallisesti hymyilivät. Jos hän, mikä tavallisesti tapahtui, aterian jälkeen vaipui uneen, niin häntä pommitettiin öljymarjoilla ja taatelin kivillä tai vedettiin hänen käsiinsä karkeat sukat, jotta saataisiin nähdä, kuinka hän äkkiä herätettynä niillä hieroo silmiään.

Tämä onneton olento nostettiin nyt kannattamaan keisarivallan raskasta taakkaa. Saalistamisen tarkoituksessa nuuskien palatsissa oli muuan tavallinen sotamies äkännyt jalkaparin pistävän esiin uudinten alta, jotka verhosivat erään yläkäytävän sivuja. Hän tarttui näihin jalkoihin, kysäisi, kuka ne omisti, ja veti esiin kömpelön, pelon herpaiseman kuolevaisen, joka heti paiskausi hänen jalkoihinsa ja hartaasti anoi armoa. Hän oli Claudius, joka tyrmistyneenä sitä murhenäytelmää, jonka juuri oli nähnyt, oli siten yrittänyt piiloutua, kunnes myrsky olisi ohi. "Mitä, tämähän on Germanicus!"[32] huudahti sotamies, "tehdäänpä hänestä keisari!" Puoleksi piloilla, puoleksi tosissaan he nostivat hänet olkapäilleen — sillä kauhistus oli kerrassaan lamauttanut hänen raajojensa voiman — ja juoksujalkaa kiidättivät hänet pretoriaanien leiriin. Surkeana ja tuskissaan hän saapui leiriin, ohikulkijain parven säälimänä, he kun luulivat, että häntä juoksutettiin mestattavaksi. Mutta sotamiehet, jotka hyvästi tunsivat omat etunsa, ottivat hänet riemuhuudoin vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän, turmiollisen esikuvan luoden, lupasi heille yli 80 punnan lahjan miestä päälle. Nähdessään, mistä tuuli kävi, notkea Agrippa (Apostolien tekojen XII luvun Herodes) tarjoutui ajamaan hänen asiaansa senaatissa ja onnistui, osaksi todisteluilla, osaksi uhkauksilla ja osaksi esittämällä, kuinka sittenkin oli jossain määrin perusteltuja toiveita siitä, että hallitus edelliseen katsoen paljon paranisi.

Sillä vaikka Claudiusta oli syytetty pelaamisesta ja juoppoudesta, ei häntä voitu syyttää mistään pahemmista synneistä, olipa hän menestyksellä laatinut muutamia kyhäyksiä, joiden nojalla häntä saattoi pitää oppineena miehenä. Jos onnetar olisi kuolemaan saakka suonut hänelle yksityisen miehen aseman, olisi hänestä saattanut tulla perheensä Lucien Bonaparte — tieteilevä ruhtinas, joka piti kirjallisuuden viehätystä parempana kuin kunnianhimon kuohuja. Mikäli hänestä kerrotaan, näyttää hän olleen jossain määrin arkeoloogi, jossain määrin taas filoloogi. Säälien tätä nuorta mies parkaa, jota niin kerrassaan laiminlyötiin, oli suuri historioitsija Livius rohkaissut häntä historian tutkimiseen; ja hän on kirjoittanut muistelmia omalta ajaltaan, muistelmia Augustuksesta, vieläpä kansalaissodan historian Actiumin taistelusta asti, joka oli niin todenperäinen ja suoramielinen, että hänen perheensä suuttuneena pisti sen takavarikkoon, koska se muka oli uusi ja veres todistus hänen typeryydestään.

Sellainen oli se mies, joka viisikymmenvuotiaana tuli sivistyneen maailman valtiaaksi. Hänellä on moniaita omituisia yhtäläisyyksiä Englannin "ylen mahtavan ja pelätyn yksinvaltiaan", kuningas Jaakko I:n kanssa. Molemmat olivat oppineita ja molemmat olivat tavattoman älyttömiä;[33] molemmat olivat kirjailijoita ja molemmat pedantteja; molemmat luovuttivat korkeimman valtansa arvottomille suosikeille ja molemmat rikastuttivat näitä suosikkeja niin järjettömän anteliaasti, että itse köyhtyivät. Molemmat olivat vasten tahtoaan joutuneet näkemään veritöitä, ja siitä oli pelko heillä mennyt veriin. Vaikka molemmat luonnostaan olivat hyvänsävyisiä, veti itsekkäisyys heitä julmuuksiin; ja vaikka molemmat työteliäästi hoitivat tehtäviään, he onnistuivat vain tekemään kuninkuuden naurunalaiseksi. Jaakko kuningas piti Sir Walter Raleighia vankeudessa ja Claudius ajoi Senecan maanpakoon. Mikäli tiedän ei tätä rinnakkaisilmiötä ole koskaan pantu merkille, mutta se pitänee, luulen, paikkansa pienimpiäkin yksityiskohtia myöten.

Ensi töikseen hän kutsui veljentyttärensä Julian ja Agrippinan kotiin maanpaosta, johon heidän veljensä oli heidät karkoittanut; ja molemmat ruhtinattaret tulivat mahtavasti vaikuttamaan filosoofimme elämään.