Mille puolelle Seneca lie asettunut noina hämmingin päivinä Caiuksen murhan jälkeen, sitä emme tiedä. Jos hänellä olisi ollut johtava osa — jos hän olisi ollut yksi niitä, jotka Chærean tapaan vastustivat Claudiuksen vaalia, koska se oli sekapäisen asettamista mielipuolen tilalle — tai jotka Sabinuksen lailla kieltäysivät elämästä toisen Caesarin valtaan tultua — me mahdollisesti olisimme kuulleet hänestä; ja meidän täytyy sentähden tehdä se johtopäätös, että hän joko oli vielä poissa Roomasta siinä yksinäisyydessä, jonne Caiuksen kademieli oli hänet karkoittanut, tai että hän tyytyi äänettömänä tarkkaajana katselemaan asiain menoa. On syytä huomata, että hänen elämäkertansa ei ole kuin Ciceron, jonka elämän kaikkein vähäpätöisimpiinkin yksityisseikkoihin me olemme tutustuneet, vaan että verho nousee ja laskee yksityisten kohtausten edessä, jolloin pitkät ja tärkeät ajanjaksot hänen historiastaan joutuvat äkilliseen valaistukseen tai painuvat syvimpään varjoon. Hänen kirjeensä ja muut kirjoitelmansa eivät liioin ole täynnä tuollaisia valtiollisia ja mieskohtaisia viittauksia, jotka muodostavat niistä omatekoisen elämäkerran. Poikkeuksetta ne koskettelevat yksinomaan filosoofisia kysymyksiä tahi kohdistuvat muuten sellaisiin persoonallisiin muisteloihin, jotka parhaiten voi kääntää jonkun stoalaisen mietelmän tai moraalisen tunteenpurkauksen aiheeksi. Päättäen kuitenkin myöhemmistä tapahtumista on varmaa, että Senecan on täytynyt käyttää tilaisuutta Caiuksen kuoleman jälkeen sukeltautuakseen esiin valtiollisesta piilostaan ja vallatakseen itselleen huomattavan ja loistavan aseman keisarin hovissa. Hänen oman onnensa ja maineensa vuoksi olisi ollut hyvä, jos hän, viisaampana ja miehekkäämpänä, olisi rakentanut elämänsä niiden periaatteiden mukaan, joita julisti. Enimpinä aikoina on hovi, niinkuin runoilija sanoo,

Kerho kultainen, vaan vaaroja täynnä!
Tuhat paholaista sen pettävill' äärillä liehuu,
Loistavin haahmoin kiusaten kutsuu
Viattomuuden lujasta linnastansa,

mutta Caiuksen, Claudiuksen, Neron hovi oli tosiaan sellainen paikka, jossa vain harvat viisaat voivat saada jalansijaa ja vielä harvemmat kunnon ihmiset. Eikä Seneca muuta voittanutkaan kunnianhimoisella urallaan kuin että ensimmäinen keisari häntä epäili, toinen ajoi maanpakoon ja kolmas surmasi.

Claudiuksen ensimmäiset toimenpiteet osoittivat tunteellista ja hyväntahtoista mielialaa; mutta pian kävi valitettavasti ilmi, että hallituksen todellista valtaa piteli, ei avuton ja tylsä keisari, vaan ken hyvänsä, kuka kulloinkin pystyi vaikuttamaan hänen hyvää tarkoittavaan, mutta heikkoon luonteeseensa. Nyt oli asianlaita niin, että Claudius oli jo kauan etsinyt ystävänsä ja uskottunsa vapautettujen orjiensa riveistä. Samoin kuin Ludvig XI:n ja Don Miguelin aikana näitten häiritsijäin parturit olivat todelliset hallitusvallan käyttäjät, samoin Claudius oli pikemmin yksityissihteerinsä Narcissuksen, kirjallisen neuvonantajansa Polybiuksen ja kirjanpitäjänsä Pallaksen palvelija kuin käskijä. Neljäs henkilö, jonka nimen raamattu meille mainitsee, oli eräs Claudiuksen vapautettuja. Se oli Felix, Pallaksen veli, ja se prokuraattori, joka, vaikka olikin ollut kolmen kuningattaren suosikki eli rakastettu, vapisi heikon juutalaisen vangin koristelematonta kaunopuheliaisuutta.[34] Sananparreksi muodostui näitten miesten röyhkeys ja rikkaus; ja kun Claudius kerta päivitteli omaa köyhyyttään, joku purevasti huomautti, "että hänellä olisi yltäkyllin, jos kaksi hänen vapauttamaansa orjaa suostuisi ottamaan hänet osakkaaksi liikkeeseensä".

Mutta Claudiuksen nuoren ja kauniin vaimon, Valeria Messalinan, suosio ja juonet hankkivat näille miehille lisääkin valtaa. Niinkuin kaikessa muussa oli Claudius parka avioliitossaankin onnettomista onnettomin. Hän eli aikana, jonka turmeluksen pöyristyttävin ilmiö oli, että sen naiset olivat jos mahdollista astetta huonommat kuin sen miehet; ja Claudiuksen surullinen kohtalo oli, niinkuin se lopulta oli hänen perikatonsakin, että hän oli avioliiton kautta yhdistetty kaikkein kehnoimpaan heistä kaikista. Ruhtinattaret sellaiset kuin pyhäin kirjoittajain mainitsemat Berenike, Drusilla, Salome ja Herodias olivat tähän aikaan perin yleinen ilmiö, mutta ei yksikään heistä ollut niin irstas kuin Claudiuksen kaksi viimeistä vaimoa. Hän oli kihlattu eli naitu ei vähemmän kuin viisi kertaa. Hänen ensimmäiseksi morsiamekseen määrätty nainen oli syrjäytetty sen takia, että hänen vanhempansa olivat loukanneet Augustusta; seuraava kuoli juuri heidän hääpäivänänsä. Ensimmäisestä varsinaisesta vaimostaan, Urgulaniasta, jonka hän oli nainut nuorella iällään, hänellä oli kaksi lasta Drusus ja Claudia; Drusus kuoli tapaturmaisesti poikana, tukehtui näet, kun lennosta suuhun sieppaamansa päärynä tarttui kurkkuun. Pian Claudian syntymisen jälkeen Claudius havaitsi Urgulanian uskottomaksi, erosi hänestä ja käski riisua lapsen alasti ja jättää kuolemaan. Toisen vaimonsa Ælia Petinan kanssa Claudius ei näytä oikein sopineen ja erosi hänestäkin. Hänen kolmas ja neljäs vaimonsa elivät ja voittivat äärettömän tahratun maineen — Valeria Messalina häpeämättömän siveettömyytensä takia, Agrippina nuorempi häikäilemättömän kunnianhimonsa kautta. Naimisiin mennessään saattoi Messalina tuskin olla viisitoista vuotta vanha, vaan sittenkin hän heti anasti valta-aseman ja turvasi sen itselleen mitä julkeimmin ja saastaisimmin keinoin.

Mutta niin ehdoton ei hänen valtansa kumminkaan ollut, ettei hänkin olisi tuntenut pelkoa ja kateutta; ja niitä sytyttivät pääasiassa Julia ja Agrippina, keisarin kaksi veljentytärtä. He olivat, samoin kuin hän itsekin, loistavan kauniita ja paheellisia naisia, aivan yhtä valmiita muodostamaan omia puolueitaan ja ottelemaan, niin pitkälle kuin tohtivat, rohkean, mutta huolettoman kilpailijan ylivaltaa vastaan. Hekin käyttivät oveluutensa, rikkautensa, arvonsa, valtiollisen vaikutuksensa, henkilölliset viehätyksensä turvatakseen itselleen kannattajajoukon, joka olisi valmis, sopivan hetken tullen, mihin toimintaan tahansa. On tuskin uskottavaa, että Messalina olisi edes puolisonsa omituisen ja odottamattoman triumfin ensi huumeessakaan millään tyydytyksellä nähnyt, että he palaisivat maanpaosta. Luultavaa on päinvastoin, että keisarin tahto toteutui tässä suhteessa vastoin hänen nimenomaisia toivomuksiaan; niinpä tuli Germanicuksen kahden tyttären pelkkä läsnäolo olemaan alituisena todistuksena hänen vaikutusvaltansa rajoituksesta.

Tähän aikaan, niinkuin tavallista rappeutuneitten kansojen parissa, alenee roomalaisten historia pelkiksi kaskuiksi heidän hallitsijoistaan. Onneksi meidän velvollisuutemme ei toki ole käydä selvittelemään kaikkien vehkeitten ja vastavehkeitten chronique scandaleuse'a, joka sietää tarkastelua yhtä vähän kuin Ranskan hovin sisäiset kiistat maan historian pahimpina aikakausina. Saatamme vain kysyä, mitä osaa filosoofi mahtoi näytellä sellaisessa hovissa. Saatamme vain sanoa, että hänen asemansa siellä ei ole kunniaksi hänen filosoofisille periaatteilleen; ja että meille hänen läsnäolonsa siellä tuottaa yhtä vähän tyydytystä kuin maailmallinen ja pintapuolinen piispa Mr. Fritchin taulussa "Kaarle II:n viimeinen sunnuntai Whitehallissa".

Ja sellainen epäjohdonmukaisuus ja häälyväisyys kätkee itseensä oman kostonsa, ei ainoastaan niin, että vaikutus ja hyvä maine on mennyttä, vaan että vauriot ovat vielä suoranaisemmat. Niin kävi Senecankin. Eräät seikat — kenties voittamaton vastenmielisyys Messalinan ääretöntä irstaisuutta kohtaan — näyttävät vieneen hänet tämän kilpailijain puoluelaisiin. Messalina vain odotti tilaisuutta iskun iskeäkseen. Julia, kenties nuorempana ja vähemmän vaikutusvaltaisena sisaruksista, merkittiin ensimmäiseksi uhriksi, ja tilaisuus tuntui suotuisalta kietomaan Senecankin hänen kukistukseensa. Hänen määrätön rikkautensa, hänen suuri kuuluisuutensa, hänen loistavat hengenlahjansa tekivät hänestä keisarinnan pelättävän vastustajan ja hänen kilpailijoillensa arvokkaan liittolaisen. Päätettiin raivata pois tieltä molemmat yhdellä tempauksella. Juliaa syytettiin luvattomasta yhteydestä Senecan kanssa, hänet ajettiin ensin maanpakoon ja sitten otettiin hengiltä. Seneca karkoitettiin Korsikan saaren hedelmättömille ja tautisille rannoille.

Ollen aikansa valistuneimpia miehiä olisi Senecan pitänyt saavuttaa maine, joka olisi tehnyt mahdottomaksi moisen epäluulon; mutta meidän tulee muistaa, että sellaisia syytöksiä, kuin tämä häntä vastaan tehty, oli kaikkein helpointa keksiä, mutta kaikkein mahdottomin oli niitä torjua. Kun ajattelemme, kutka olivat Senecan syyttäjiä, emme ole velvoitetut uskomaan hänen syyllisyyttään. Hänen luonteensa oli tosin valitettavan heikko ja aikakauden leväperäisyys sellaisissa asioissa oli peloittavan demoralisoiva. Mutta hänen puolustuksekseen on olemassa riittävästi seikkoja, jotka oikeuttavat meitä langettamaan tuomion: "ei syypää". Ellemme kiinnitä liikanaisen suurta merkitystä hänen julkisten vihamiestensä katkeraan parjaukseen, on meillä oikeus väittää, että hänen elämänsä yleinen luonne on kyllin ilmeinen ja selvä vapauttamaan hänet todistamattomasta syytteestä.

Juliaan nähden Suetonius nimenomaan sanoo, että rikos, josta häntä syytettiin, oli epäiltävä ja että hänet tuomittiin kuulematta. Seneca taas otettiin tutkittavaksi senaatissa ja julistettiin syylliseksi. Hän kertoo, että Claudius ei häntä kaatanut, vaan että, kun hänet oli saatu kukistetuksi, keisari pikemminkin tuki häntä jumalaisella kädellään lievennystä löytäen, "hän rukoili senaattia minun puolestani; hän ei ainoastaan lahjoittanut henkeäni, vaan kerjäsikin sitä minulle. Olkoon hänen vallassansa harkita", lisää Seneca makeinta mairittelua käyttäen, "missä valossa hän tahtoo asiaani katseltavan; joko hänen oikeudenmukaisuutensa asian ratkaisee tahi hänen armonsa sen tekee, asia aina kääntyy hyvinpäin. Kiitollisuuteni hän joka tapauksessa ansaitsee, johtukoon hänen lopullinen vakuutuksensa minun viattomuudestani siitä mitä hän tietää tai armossaan tahtoo."