Tämän kohdan nojalla me saatamme päätellä, mitenkä asianlaita oli. Messalinan ahneus oli niin tyydyttämätön, että kun Senecan ääretöntä omaisuutta ei otettukaan takavarikkoon, meillä on siinä todistus, jonkunlainen ainakin, että hänen pelkonsa tai vihansa Senecaa kohtaan ei ollut hillitön. Vaikka onkin merkille pantavaa, että häntä Senecan kirjoituksissa vain sivumennen mainitaan, vaan ei koskaan herjauksin, ei sittenkään saata olla epäilystä siitä, että syyte esitettiin senaatissa hänen yllytyksestään; että Claudius, hyvin köykäisen neuvottelun jälkeen tai oikeastaan ei minkään, tuli tahi oli tulevinaan vakuutetuksi Senecan syyllisyydestä; että senaattorit, tavanomaisessa matelevassa orjamaisuudessaan, heti äänestivät hänet syypääksi maankavallukseen ja tuomitsivat hänet kuolemaan ja hänen omaisuutensa takavarikkoon; ja että Claudius, ehkä kunnioituksesta kirjallisuutta kohtaan, ehkä Agrippinan tahi jonkun vaikutusvaltaisen vapautettunsa välityksestä antoi anteeksi osan hänen rangaistuksestaan, juuri niin kuin kuningas Jaakko I antoi anteeksi raskaimmat erät Francis Baconille tuomitusta rangaistuksesta.
Ei Claudiuksen mielipide eikä senaatin langettama tuomio muodosta vähintäkään pätevää todistetta häntä vastaan. Senaatti oli tähän aikaan niin matalamielinen ja niin kauhun täyttämä, että muutamassa tilaisuudessa keisarin erään vapautetun orjan pelkkä umpimähkäinen syytössana riitti yllyttämään heidät erästä joukostansa vastaan, niin että he lävistivät hänet siihen paikkaan rautaisilla piirtimillään. Mitä tulee Claudius parkaan, niin hänen oikeudenhoitonsa, niin malttavaa ja uurastavaa kuin olikin, oli jo muodostunut julkisen pilan aiheeksi. Eräässä tilaisuudessa hän julisti ja tauluunsa piirsi sen viisaan tuomion, "että hän yhtyy niihin, joilla on totuus puolellaan". Toisessa tilaisuudessa joku alhainen kreikkalainen, jonka asia joutui hänen eteensä, tuli niin kärsimättömäksi hänen typeryytensä takia, että ääneen huudahti: "Vanha hupsu sinä olet!" Ei ole kerrottu, että kreikkalaista rangaistiin. Roomalaisten tavat sallivat runsaan annoksen mieskohtaista ivaa ja karkeutta. Kerrotaan, että eräässä tilaisuudessa hirveä ja verinen Caligulakin, nähdessään jonkun maaseutulaisen myhäilevän, kutsui hänet luokseen ja uteli, mitä tämä nauroi. "Sinua", vastasi mies, "sinä näytät sellaiselta veijarilta." Julma tyranni siihen määrään ällistyi tapahtuman koomillisuudesta, ettei piitannut siitä sen enempää. Muuan roomalainen ritari, jota vastaan oli keksaistu joku roskainen juttu ja joka näki Claudiuksen kuuntelevan mitä joutavinta ja halveksittavinta todistelua häntä vastaan, suuttui moista hirveää tökeryyttä ja nakkasi kynänsä ja taulunsa häntä vasten kasvoja niin tuimasti, että leukaan tuli haava. Keisarin omituinen hajamielisyys antoi sekin aihetta tuhansiin kaskuihin. Muun muassa kerrotaan, että kun eräät tuomitut pahantekijät olivat menossa taistelemaan miekkailijoina ja ennen kilpailuja tervehtivät häntä ylevillä sanoilla: "Ave, Imperator, morituri te salutamus!" (Terve, keisari, kuolemaan mennen me sinua tervehdämme!), hän vastasi omituisen nurinkurisesti: "Avete vos!" (Terve teillekin!), minkä vastauksen he käsittivät armahduksen merkiksi eivätkä tahtoneet käydä tappelemaan, ennenkuin keisarin eleet heidät siihen pakottivat.
Sellaisten tuomarien kuin Claudiuksen ja hänen senaattinsa tuomio on hyvin vähäarvoinen miehen viattomuuteen tahi syyllisyyteen katsoen; mutta tuomio lankesi joka tapauksessa niin, että Seneca oli karkoitettava Korsikan saarelle.
7 Luku.
SENECA MAANPAOSSA.
Sitenpä Seneca v. 41, parhaassa iässänsä ja täysissä sielunvoimissa, nimi tahrattuna syytöksellä, johon hän on saattanut olla syytön, mutta johon hänet joka tapauksessa oli tuomittu vikapääksi, heitti hyvästi ylevämieliselle äidilleen, hellälle tädilleen, veljillensä, iäkkäälle Galliolle ja kirjailevalle Melalle, veljenpojallensa, nuorelle, tuliselle, lupaavalle Lucanukselle ja ennen kaikkea — mikä kipeimmin koski häneen — Marcukselle, suloiselle puheliaalle pikku pojalleen. Se oli vastoinkäyminen, joka olisi saattanut murtaa lujamielisimmänkin miehen, eikä se edes yksin yllättänyt häntä. Hän oli hiljan menettänyt vaimonsa, hän oli potenut vaikeata pitkällistä tautia, vain kolme viikkoa varemmin oli tuoni riistänyt häneltä toisen pikku poikasen. Kateellinen keisari oli katkaissut häneltä loistavaa menestystä lupaavan uran, nyt toinen keisari typerän myötämielisenä oli karkoittanut hänet kaiken hänelle rakkaimman luota pois.
Me tuskin pystymme käsittämään, kuinka kaamean tuskalliselta entisajan roomalaisesta mahtoi tuntua hänen ajatellessansa maanpakoa. Ovidiuksen "Tristian" pitkässä alakuloisessa valitusvirressä ja Ciceron kirjeitten ("Epistolain") katkerassa ja viiltävässä vaikerruksessa me saatamme suunnilleen käsittää, kuinka voimakas oli viehätys Rooman elämässä ja kuinka se teki nimenomaan sen etevimmille kansalaisille pysyvän eron kaupungista ja sen harrastuksista melkein yhtä kammottavaksi ajatukseksi kuin itsensä kuoleman. Vieläpä stoalainen, sankarillinen Thrasea tunnusti mieluummin kuolevansa kuin lähtevänsä maanpakoon. Niin tunteelliselle sydämelle, niin seuranhaluiselle mielelle, niin toimeliaalle ja kunnianhimoiselle hengelle kuin Senecan on täytynyt olla kaksin verroin katkerata vaihtaa perheenpiirin kotoinen onni, keisarillisen hovin loisto, suunnattoman omaisuuden tarjoamat mukavuudet ja filosoofien jalostava seurustelu kalliosaaren villeihin erämaihin ja moukkamaisten, oppimattomien saarelaisten tai parhaassa tapauksessa muutamien harvojen valtiollisten karkoitettujen seuraan, joista kaikki olivat yhtä säälittäviä kuin hän itsekin, jotkut oletettavasti ansainneetkin kohtalonsa.
Valtiollisten karkoitettujen tyyssijaksi Välimeren rannoilla määrätyt kalliosaaret — Skyros, Seriphos, Skyathos, Patmos, Pontia, Pandataria — olivat yleensä vuorisia, karuja, kuumehöyryisiä paikkoja, tähän valitut ehdoin tahdoin, koska olivat mahdollisimman kehnoja koloja, missä ihmiselämää ylipäänsä voitaisiin viettää. Ja sittenkin näille saarille sullomalla sullottiin maanpakolaisia, eikä heidän joukossaan ollut niinkään harva ruhtinatar keisarillista juurta. Älkäämme verratko heidän asemaansa Eleanorin, Humphreyn herttuan puolison kohtaloon, kun hänet muurattiin Man-saarelle Peelin linnaan, tahi siihen, että Maria Stuartia säilytettiin Loch Levenissä — sillä tuo oli verrattomasti pahempaa. Ei mitään tehty heidän jokapäiväisten tarpeittensa tyydyttämiseksi. Eipä edes heidän henkensäkään ollut turvassa. Keisari Caligulan veljet, Agrippa Posthumus ja Nero, olivat nälän hätyyttäminä joutuneet niin surkeaan tilaan, että heidän oli, poika-parkain, pakko hengenpitimikseen syödä vuodevaatteittensa täyteaineita. Keisari Caius oli kerta kysynyt muutamalta karkoitetulta, jonka hän oli kutsunut takaisin maanpaosta, miten hän tapasi viettää aikansa saarella. "Minun oli tapana", sanoi tuo imartelija, "rukoilla, että Tiberius kuolisi ja sinä tulisit hänen sijallensa." Silloinpa välähti Caiuksen päähän, että hänen karkoittamansa henkilöt saattaisivat samalla muotoa kuluttaa aikansa, ja siispä hän lähetti senturionejaan ympäri saaria ottamaan ne kaikki hengiltä.[35] Sellaiset nurjan nurjat olosuhteet olivat olemassa valtiollisen lakiheiton varalle. Jos mielessämme kuvittelemme, mitä mahtoi tuntea d'Espréménil, kun lettre de cachet karkoitti hänet vankilaan Hyères'n saarelle; tai mitä olisi tuntenut Burken kaltainen mies, jos hänen olisi ollut pakko iäkseen vetäytyä Bermudas-saarelle, niin saatamme jossain määrin käsittää, mikä kova koettelemus nyt sattui Senecalle.
Hänen karkoituspaikakseen oli määrätty Korsikan saari, ja vastenmielisempää kolkkaa olisi tuskin saattanut keksiä. Se oli "rotkoja ja ryteikköä", erämaata, jonka pohjoisesta etelään jakoi kahtia villien, luoksepääsemättömien vuortenkukkulain harjanne, aivan huippuja myöten peitteenänsä synkät ja tiheät mänty- ja kuusimetsät. Sen kesyttömiä asukkaita maantieteilijä Strabo kuvailee "villipetoja villimmiksi". Viljaa saatiin vain vähän ja hedelmäpuut siellä tuskin menestyivät. Tosin villit mehiläiset parveilivat siellä laumoittain, mutta niiden hunaja oli kitkerää ja vastenmielistä, mikä johtui niiden syömäin puksipuun kukkain muikeasta mausta. Ei sieltä löytynyt kultaa eikä hopeaa; ei se tuottanut mitään viemisen arvoista tuotetta ja minkä tuotti, niin ainoastaan sen verran, että asukkaat saivat välttämättömät tarpeensa tyydytetyiksi; ei siellä ollut tarjona mitään isoja purjehduskelpoisia jokia, eivätkä edes puut, joita kasvoi kosolta, olleet kauniita eikä hedelmiä kantavia. Seneca kuvailee sitä useammassa kuin yhdessä epigrammissa, esim.
Kamala saari! Keväällä helle kuin pätsin;
Mutta kasvonsa onkin itsensä koiran tähden.