Taikka myös.

Raakalaismaa, joka haaralla vain rosokalliot ja kukkulat jylhät kaljuine lakinensa; ei syksyn hedelmää, ei kesän viljelystä, ei oliivia kentillä talven verhoamilla, ei lainaa kevät heleä hentoja lehviään, ei suojaa poloista maata ruoho raitistava, ei leipää, ei pyhää tulta, ei laineen loiskinaa; — ei mitään — maanpako vain ja lakiheitto mies!

Moisessa paikassa ja moisissa olosuhteissa Seneca tyystin tarvitsi koko filosofiansa. Eikä se alussa pettänytkään häntä. Ensimmäisen maanpakolaisvuotensa loppupuolella hän kirjoitti "Lohdutukset äidillensä Helvialle", kaikista hänen teoksistaan ylevimpiä ja viehättävimpiä.

Hän oli usein aikonut, sanoo hän, kirjoittaa lohduttaakseen häntä tässä syvässä ja ennakolta aavistamattomassa koettelemuksessa, mutta tähän mennessä jättänyt sen tekemättä, peläten varomattomalla pitelyllä vain ärsyttävänsä haavaa, koskapa hänen omansa samoin kuin äidinkin tuska oli liiankin veres. Hän oli sen vuoksi odottanut, kunnes aika oli laskenut parantavan kätensä äidin suruille, olletikin koska hän ei ollut huomannut, että kenkään hänen asemassansa koskaan olisi säälitellyt toisten murheita, hän itse kun pikemmin näytti kaipaavan lohdutusta, ja koska jotakin uutta ja ihmeellistä odotettaisiin mieheltä, joka tavallaan nosti päänsä polttoroviolta lohduttaakseen ystäviänsä. Nyt hän kuitenkin tuntee olevansa kutsuttu kirjoittamaan hänelle, sillä äidin suruja huojentaessaan hän omansa jo unohtaa. Hän ei yritä salata häneltä kovan onnen suuruutta, koskapa äiti, joka ei suinkaan ole suruille outo, on kokenut niitä varhaisimmilta vuosiltaan kaikissa niiden haahmoissa; ja koska hänen tarkoituksensa on voittaa, manata pois hänen murheensa, ei peitellä sen syitä. Nuo monet kolhaisut olisivat todella menneet äidiltä hukkaan, elleivät ne olisi opettaneet hänelle, mitenkä vastoinkäymistä on kantaminen. Seneca tahtoo sen vuoksi osoittaa äidilleen, että tällä ei ole mitään syytä surra, ei poikansa puolesta eikä omalta kohdaltaan. Ei poikansa puolesta — koska hän on onnellinen olosuhteissa, joita muut pitäisivät kurjina, ja koska hän saattaa omin huulin vakuuttaa äidilleen, että hän ei ainoastaan ei ole onneton, vaan ettei häntä voi koskaan sellaiseksi tehdä. Jokainen saattaa turvata oman onnellisuutensa, jos oppii etsimään sitä, ei ulkonaisista seikoista, vaan omasta itsestään. Hän puolestaan ei kylläkään voi vaatia itselleen viisaan nimeä, sillä olisihan hän siinä tapauksessa ihmisistä auvoisin ja lähellä Jumalaa itseänsä; mutta — ja se on lähinnä parasta — hän on syventynyt tutkimaan viisasten miesten kirjoituksia ja heiltä hän on oppinut olemaan toivomatta mitään, mutta olemaan valmiina kaiken varalle. Onnen tähän saakka hänelle suomat antimet — rikkauden, suosion, maineen — ne hän oli arvostanut sillä tapaa, että riistäköön Onni vain häneltä ne kaikki, hänen mielensä tasapaino ei silti häiriinny. Niiden ja hänen itsensä välillä oli iso kuilu, niin että ne kyllä voi ottaa häneltä pois, mutta ei riistää irti. Menestys ei silmänlumeillaan ollut häntä huikaissut, vastoinkäymisen isku ei häntä nyt horjuta. Olosuhteissa, jotka olivat kaikkien kateuden aiheena, hän ei ollut koskaan nähnyt mitään todellista eikä vakavan luotettavaa siunausta, vaan pikemmin maalatun tyhjyyden, kullatun petoksen; ja samalla muotoa hän puolestaan ei ollut huomannut mitään todella kovaa tai peloittavaa niissä kohtalon kohluissa, jotka yleinen mielipide oli siksi leimannut.

Mitä on esimerkiksi maanpako? Ei muuta kuin paikanvaihto, olo poissa syntymämaasta; ja jos katsot Rooman itsensä kuhisevia joukkoja, niin huomaat, että niiden enemmistö itse asiassa tyytyväisesti elää vapaaehtoisessa maanpaossa, pakon tai kunnianhimon sinne houkuttelemina tai mukavimmin päästäkseen paheitansa harjoittamaan. Ei saarta niin surkeaa ja kolkkoa, joka ei vetäisi puoleensa joitakin olentoja siellä omasta ehdostansa asumaan; näilläkin Korsikan jyrkillä ja alastomilla kallioilla, — hedelmättömin, karuin, villein, epäterveellisin kolkka mitä ajatella voi — on enemmän muukalaisia kuin syntyperäisiä asujamia. Ihmismielen luonnollinen levottomuus ja liikkuvaisuus, mikä johtuu sen eteerisestä alkuperästä, pakottaa ihmiset vaeltamaan paikasta paikkaan. Eri kansain siirtomaat, jotka ovat hajallaan sivistyneessä ja sivistymättömässä maailmassa, sellaisissakin maanpaikoissa, jotka ovat mitä tylyintä ja epäystävällisintä laatua, osoittavat, että paikain ominaisuudet eivät ole ehdottomasti oleellista ihmisen onnelle. Korsikakin on useasti vaihtanut omistajaa; kreikkalaiset Massiliasta ovat siellä ensinnä asustaneet, sitten ligurialaiset ja espanjalaiset, ja vihdoin jotkut Rooman siirtolaiset, joita jylhät kalliot ja piikkipensaat eivät olleet loitolla pitäneet.

"Varro arveli, että luonto, Brutus taas, että oman syyttömyyden tunto riittäisi lohduttamaan kaikkinaisessa maanpaossa. Kuinka vähän olenkaan siis menettänyt, jos siihen vertaan näitä kahta kauneinta lahjaa, joista voin iloita kaikkialla — luonto ja oma viattomuuteni! Ken hyvänsä tai mikä tahansa maailman loi — joko se oli jumaluus tai ruumiiton järki tai taivaasta valautuva jumalallinen henki tai sallimus tai toisiinsa liitettyjen syitten katkeamaton sarja — tulos oli, ettei mikään, paitsi kaikkein vähäpätöisintä meissä, riipu toisen tahdosta. Ihmisen parhaita lahjoja ei toisen vallassa ole ottaa eikä antaa. Tämä maailmankaikkeus, luonnon suurenmoisin ja ihanin tuote, ja järki, joka on luotu tarkkaamaan ja ihailemaan sitä, ovat meidän erikoinen ja iankaikkinen omaisuutemme, joka kestää niin kauan kuin mekin kestämme. Siksipä meidän tulee iloisina ja pystypäisinä kiirehtiä pelkäämättömin askelin, mihin kohtalomme meitä kuljettaneekin.

"Ei ole mitään maata, missä ihminen ei saata viipyä — ei maata, missä hän ei voi nostaa silmiänsä taivaaseen; missä hyvänsä lienemmekin, niin välimatka jumalista ihmisiin pysyy samana. Siksipä, niin kauan kuin silmiltäni ei riistetä tätä näkyä, johon ne eivät konsanaan voi väsyä, niin kauan kuin saatan nähdä auringon ja kuun ja kiinnittää kaipaavan katseeni muihin tähtisikermiin, seurata niiden nousemista ja laskemista ja avaruuksia niiden välillä sekä udella niiden vähemmän tai suuremman kiireellisyyden syitä — niin kauan kuin saatan tähystää halki taivaan kimmelteleviä tähtiä, toisia kiintonaisia, toisia liikkuvia, moniaita, jotka äkkiä leimahtavat esiin, toisia, jotka ikäänkuin pudoten huikaisevat silmää valovirralla, ja toisia, jotka vetävät valojuovia pitkän matkan jäljissänsä; niin kauan kuin moisten ilmiöitten keskellä elän ja sulaudun, sikäli kuin ihminen voi, taivaallisiin asioihin — niin kauan kuin sieluni askartelee niin ylevissä asioissa kuin näissä, — mitä sillä väliä, mitä maata minä tallaan?

"Välipä sillä, vaikka onnetar onkin heittänyt minut paikkaan, jossa suurenmoisin asunto on hökkeli vain! Vaatimattomin mökkikin, kun se vain on hyveen tyyssija, saattaa olla kauniimpi kaikkia temppeleitä; ahdas ei ole mikään paikka, mihin saattaa mahtua joukko kunniakkaita hyveitä; raskas ei mikään maanpako, jonne voi lähteä niin turvallisin rinnoin. Kun Brutus jätti Marcelluksen Mytileneen, tuntui hän itse olevan lähdössä maanpakoon, siksi että jätti sinne tuon ylvään maastansa karkoitetun. Cæsarpa ei tahtonutkaan astua maihin Mytilenessä, koska häntä hävetti nähdä häntä. Vaikka siis Marcellus eli maanpaossa ja köyhyydessä, hän eli mitä onnellisinta ja jalointa elämää.

"Hetki itsensä kanssa antoisampi kuin
Joukon hyvä-huudot ja tyhmäin ihailut.
Todempi on ilo Marcelluksen maanpaossa
Kuin Cæsarin, senaatti jalkainsa juuressa.

"Ja mitä köyhyyteen tulee, niin tietää jokainen, jota ahnaus tai ylellisyys ei ole turmellut, että se ei ole mikään paha. Kuinka vähän ihminen tarvitseekaan ja kuinka helposti hän sen voi hankkia! Minä puolestani en katso menettäneeni varallisuutta, vaan yksin sen hoitamisen vaivan. Ruumiin tarpeet ovat harvat — lämpöä ja ravintoa, ei muuta. Tuhotkoot jumalat ja jumalattaret tuon syöläyden, joka penkoo pilvet ja möyrii meret ja maat etsien lintuja ja eläimiä ja kaloja; joka syö ylenantaakseen ja ylenantaa taas syödäkseen ja halki koko maailman ajaa takaa sellaistakin, jota se loppujen lopuksi ei pysty sulattamaan. He saattavat tyydyttää nälkänsä vähällä, ja he kiihoittavat sitä paljolla. Mitä murhetta köyhyys saattaa tuottaa miehelle, joka halveksii moisia irstailuja? Katso esi-isäimme hurskasta, sankarillista köyhyyttä ja vertaa, mitä mainetta yksinkertainen Camillus nauttii hekumoitsija Apiciuksen häviämättömän häpeän rinnalla. Maanpakokin saattaa antaa riittävästi elämän tarpeita, mutta ylellisyyksiin eivät riitä kuningaskunnatkaan. Sielu meidät tekee rikkaiksi tai köyhiksi; ja sielu seuraa meitä maanpakoon ja löytää omat avunsa ja iloitsee niistä karuimmassakin erämaassa.