"Vaan eipä kaivata edes filosofiaa, jotta saattaisimme sietää köyhyyttä. Katsohan köyhää: eikö hän monestikin ole ilmeisesti onnellisempi kuin rikas? Ja ajat ovat niin vaihtuneet, että mitä me nyt olisimme taipuvaiset katsomaan jonkun maanpakolaisen köyhyydeksi, olisi entisaikaan käynyt ruhtinaallisesta omaisuudesta. Sellaisten esikuvain jalostamana kuin Homeron, Zenon, Menenius Agrippan, Reguluksen, Scipion, köyhyys ei muodostu ainoastaan lohdulliseksi, vaan vieläpä kunnioitettavaksi.
"Ja jos sinä teet sen vastaväitteen, että se paha, joka minut on yllättänyt, ei ole ainoastaan maanpakolaisuus tai köyhyys, vaan myöskin häpeä, niin vastaan minä, että sielu, joka on kyllin luja vastustamaan yhtä iskua, on kerrassaan haavoittumaton. Jos olemme perinpohjin voittaneet kuoleman kauhun, ei mikään muu voi meitä enää lannistaa. Mitä on häpeä sille, joka on lauman mielipiteen yläpuolella? Mitä oli häpeällinen kuolemakin Sokrateelle, joka vankilaan astumalla riisti siltä häpeällisyyden? Cato kahdesti hävisi pyrkiessään prætorin- ja konsulinvirkaan — hyvä, se oli näitten virkojen häpeä, ei Caton. Ei kukaan voi olla toisten halveksima, ennenkuin itse on oppinut halveksimaan itseänsä. Mies, joka on oppinut voittamaan surun, kantaa kohtalon kohluja kuin pyhäseppeleitä otsallaan, eikä mikään ole niin läpeensä ihailtavaa kuin mies, ken vaarumatta nurjan onnensa kantaa. Sellaiset miehet saattavat häpeän itsensä häpeään. Jotkut tosin sanovat, että kuolema on parempi ylenkatsetta; heille minä vastaan, että ken on suuri kaatuessaan, on suuri maassa maatessaankin, ja yhtä vähän kohtaa häntä ylenkatse kuin jos ihmiset jaloin tallaavat pyhän rakennuksen raunioita, joita hurskaat miehet kunnioittavat yhtä suuresti kuin jos ne olisivat pystyssä.
"Siksi ei sinulla, äitini armain, ole minun kohdaltani mitään loppumattoman itkun syytä; eikä liioin omaltasikaan. Et saata surra minun tähteni itsekkäistä syistä, kuin jos olisit muka menettänyt jotakin henkilökohtaisesti, sillä aina sinä olet ollut erittäin epäitsekäs ja erilainen kuin muut naiset suhteessasi poikiisi ja aina sinä olet ollut heidän auttajansa ja hyväntekijänsä pikemmin kuin he sinun. Ei sinun myöskään pidä minua, poissaolevaa, murehtien muistella ja ikävöidä. Me olemme usein ennenkin olleet erotetut toisistamme, ja vaikka luonnollista on, että sinä kaipaat tuota viehättävää keskustelua, tuota rajatonta keskinäistä luottamusta, tuota sydämen ja ajatustavan sisäistä sympatiaa, joka aina on meidän kesken vallinnut, ja tuota poikamaista iloisuutta, joka aina heräsi, milloin pistäysit meitä katsomaan, niin, koska sinä kohoat yleensä naisten yläpuolelle hyveessä, yksinkertaisuudessa, elämän puhtaudessa, sinun täytyy pidättyä naisellisista kyynelistä niinkuin olet tehnyt kaikkiin naisellisiin hullutuksiin nähden. Muista mitenkä Cornelia, joka kuoleman kautta oli kadottanut kymmenen lasta, sensijaan että olisi vaikerrellut poika-vainajiaan, kiitti onnetarta siitä, että Gracchus oli hänen poikainsa nimi. Rutilia seurasi poikaansa Cottaa maanpakoon, niin hellästi hän häntä rakasti, eikä kumminkaan kenkään nähnyt hänen vuodattavan kyyneltäkään hänen maahanpaniaistensa jälkeen. Hän oli osoittanut lempeään, kun se oli tarpeen, hän pidätti murheensa, kun se oli tarpeeton. Noudata näiden suurten naisten esimerkkiä samoin kuin olet noudattanut heidän hyveitään. Minä en tahdo, että murheesi karkoitat huvituksilla tahi toimiskeluilla, vaan että sinä sen voitat. Sillä nyt sinun sopii palata noihin filosoofisiin tutkistelemuksiin, joita sinä kerta niin menestyksellä harjoitit, vaan jotka isäni silloin keskeytti. Niistä saat yhä enemmän tukea ja virvoitusta murheen hetkinä.
"Ja harkitse sitäpaitsi, miten monta lohdutuksen lähdettä sinulla onkaan. Veljeni ovat vielä luonasi; Gallio arvollansa ja Mela itsenäisellä asemallansa sinua suojaavat; pieni lemmikkini Marcus aina iloa säteilevänä virkistää mieltäsi; pienen suosikkini Novatillan hoito on sekin tehtävä, omiansa lientämään suruasi. Ja vaikka isäsi onkin luotasi poissa, täytyy sinun hänenkin tähtensä hillitä vaikerruksiasi. Ja ennen kaikkea sisaresi, — tuo todella luotettava, rakastava ja yleväsieluinen nainen, jolle olen niin syvässä kiitollisuuden velassa siksi että hän niin armaasti on vaalinut minua kehdosta hamaan tähän päivään saakka — hän on suova sinulle mitä hellintä myötätuntoa ja totisinta lohdutusta.
"Mutta koska minä tiedän, että ajatuksesi kuitenkin kaikitenkin alituisesti palaavat minuun ja että lapsistasi ei yksikään sukeltaudu mieleesi tiheämmin kuin minä — ei siksi että ne olisivat sinulle vähemmän rakkaita kuin minä, vaan siksi että me luonnollisesti viemme käden useimmin sille kohdalle, jota kivistää — niin minäpä sanon, mitenkä sinun tulee ajatella minua. Ajattele minua onnelliseksi ja iloiseksi, ikäänkuin minä eläisin keskellä kaikenlaista autuutta, niinkuin minä tosiaan elänkin, koskapa minä, huolia lainkaan tuntematta, voin vapaasti noudattaa omia mielitekojani ja toisinaan ratokseni suorittaa keveähköjä tutkielmia, toisinaan, totuutta tavoitellen, kohottautua ylös oman ja maailmankaikkeuden luonnon tarkastelemiseen. Ensi töikseni tutkistelen maita ja niiden asemaa, sitten ympäröivän meren tilaa, sen nousu- ja pakovesiä; sitten syvennyn huolella tarkkaamaan tuota pyörryttävää välimatkaa taivaan ja maan välillä, jossa jyrinät ja salamat, väkipuuskat ja sateen kuurot, lumi ja rakeet temmeltävät. Näin vaellettuaan kaikkien alempien kerrosten halki ponnahtaa mieleni ylös korkeimpiin asioihin ja riemuksensa katselee kaiken jumalallisen ihastuttavaa näytelmää ja, oman iankaikkisuutensa muistaen, siirtyy silmäilemään kaikkea, mikä ollut on ja mikä tulee olemaan kautta kaikkien aikojen."
Tällainen on, lyhykäisin ääriviivoin haahmoiteltuna ja vailla kaikkea sitä kielen viehkeyttä, jolla Seneca on kirjoittamansa verhonnut, tämä pieni tutkielma, joka monen mielestä on ihastuttavimpia Senecan teoksista. Se tarjoaa katseltavaksi suurenmoisimman kaikista näytelmistä:
"Ylevä sielu kohtalon kourissa
Taistelevi."
Niin pitkälle oli jotakin todella stoalaista siinä tavassa, millä Seneca suhtautui maanpakoonsa. Mutta säilyikö tämä ylväs asenne pysyvästi? Vajosiko hänen pieni filosoofinen ruuhensa hänen allansa vai kantoiko se hänet turvallisesti suuren vastoinkäymisen myrskyisten aaltojen halki?
8 Luku.