On olemassa onnettomuuksia, joitten todellinen olemus on niiden pysyväisyydessä. Ne ovat siedettäviä niin kauan kuin toivon häive niitä valaisee. Yksinäisyys ja ahdistukset saattoivat kenties ensi alussa tuottaa jonkinlaista uutuuden viehätystäkin filosoofille, joka aika ajoin alistui niihin keskellä rikkautta ja ystäviäänkin, mikä seikka ei ollut niinkään harvinaista hänen aikansa amatööri-ajattelijain piirissä. Mutta kun vuodet vierivät toivottomina edelleen, kun ystäväin ponnistukset osoittautuivat hyödyttömiksi, kun rakastava poika ja aviomies ja isä tunsi todella olevansa erotettu niiden seurasta, joihin hän oli kiintynyt niin hellällä lemmellä, kun kolkko saari näytti hänestä käyvän yhä raakalaismaisemmaksi ja yhä karummaksi, vuodenajan toisensa jälkeen lisätessä siihen kiusojansa tarjoamatta ainoatakaan korviketta, niin Seneca muuttui yhä tyytymättömämmäksi ja alakuloisemmaksi. Hänen surkea kohtalonsa näytti olevan: lahoa pois, hyödyttömänä, unhotettuna, vailla ystäviä! Luotuna seuraelämässä loistamaan hän täällä oli vailla seuraa; vallassansa kaunopuheisuus, jota senaattikin henkeään pidättäen kuunteli, hän täällä ei voinut keksiä ei asiaa ei kuulijaa; ja hänen elämänsä alkoi näyttää rikasvetiseltä joelta, joka kauan ennen mereen ennättämistä häviää synkkiin suomaihin ja tukehuttaviin hietikkoihin. Samoin kuin loistava Ovidius, kun hänet karkoitettiin Tomin hyisille salomaille, samoin Seneca purki tuskiansa valittaviin vaikerruksiin ja katkeriin säkeihin. Pienoisessa epigrammi-kokoelmassaan hän ei keksi liika ankaraa sanaa maanpakopaikastaan. Hän huudahtaa:

Sääli karkoitettujasi! Haudatut he
Ovat elävältä, maan tomuun peitetyt.

Ja puhutellen jotakin pahansuopaa vihamiestä:

Ken lienetkin — nimesi kertaanko? —
Joka tuhkaani tallata tohdit jalkoihisi
Ja syvimpään lankeemukseenkin tyytymätönnä
Veristä hiot asetta pääni varalle hämmentyneen,
Kavahda, sillä luontokin, säälien, hautoja vaalii
Ja henget kostavat, jos astut kuoleman maahan.
Kuule, Kateus, jumalat totuuden julistavat
Ja sieluni sen, sääliä anoen, toistaa;
Pyhiä kurjat ovat — kätesi pidättykööt:
Hautoja ei haaskaa käsi pyhäinraiskaajankaan.

Se seikka näyttää häntä kaikkein enimmän kiduttaneen, että hänen olonsa
Korsikassa oli hänestä elävä kuolema.

Mutta täydellisin kuvaus hänen mielentilastaan ja masentavin muistoonpano hänen horjuvaisuudestaan filosoofina on löydettävissä hänen kirjasestaan "Lohdutus Polybiukselle". Polybius oli muuan noita keisarin vapautettuja orjia, jotka paisuvassa rikkaudessaan ja ryömivässä uskottomuudessaan olivat ajan saastaisimpia ja merkillisimpiä ilmiöitä. Enemmän kuin kukaan siinä asemassa oli Claudius, erikoisen mitättömän luonteensa takia, tämän ihmisluokan tuhoisan vaikutuksen alaisena, ja niin vaarallinen oli heidän mahtinsa, että itsepä Messalinan oli pakko, saadakseen puolisonsa valtansa alle, tehdä näistä miehistä kannattajiaan ja tavoitella heidän suosiotaan. Sellainen oli "suuriarvoinen Felix", Paavalin tuomari, ja Narcissus, orja, josta tuli kolmen kuningattaren rakastaja ja jonka huonekunnassa (se herätti keisarissakin kateutta) oli moniaita niistä kristityistä, joille Paavali lähettää tervehdyksiä veljiltä Korintosta,[36] sekä Pallas, joka ei koskaan viitsinyt puhutella omia orjiaan, vaan antoi kaikki käskynsä merkeillä, ja joka todella alentui ottamaan vastaan kiitokset senaatilta, siksi että hän, etruskilaisten kuningasten jälkeläinen, kuitenkin alensihe palvelemaan keisaria ja yhteiskuntaa — mieletön ja halpamainen kohteliaisuus, joka näyttää johtuneen yksinomaan siitä seikasta, että hänellä oli sama nimi kuin Virgiliuksen nuorella sankarilla, myytillisen Evanderin pojalla.

Tästä arvottomasta joukkiosta ei muuan Polybius ollut vähimmän vaikutusvaltainen. Hän oli keisarin opintojen ohjaaja — arvokas Alkuin moiselle Kaarle Suurelle. Hänestä emme muuta tiedä kuin että hän yhteen aikaan oli Messalinan suosikki ja myöhemmin hänen uhrinsa ja että hänen kunniansa päivinä keisarin suosio asetti hänet niin korkealle, että hänen usein nähtiin kävelevän molempien konsulien välissä. Sellaiselle miehelle, tämän veljen kuoleman johdosta, Seneca kirjoitti mietelmän lohdutuksesta. Siitä on säilynyt jälkimaailmalle katkelma, mutta Senecan kunnialle olisi ollut hyvä, jos sitä ei olisi säilynyt ensinkään. Ne jotka intoilevat hänen maineensa puolesta, ilolla väittäisivät sitä väärennetyksi, mutta meidän uskomme mukaan ei yksikään vilpitön lukija voi lukea sitä huomaamatta sitä oikeaperäiseksi. Ei ole lainkaan luultavaa, että hän koskaan aikoi sitä julkaistavaksi, ja ken hyvänsä saattoi sen päivänvaloon, oli kuin olikin kuuluisan kirjoittajan vihamies.

Sen väsähtänyt ja haikea sävy vahvistaa johtopäätelmää, joka on tehty eräästä sen sisältämästä viittauksesta, että se on kirjoitettu Senecan maanpakolaisuuden kolmannen vuoden loppupuolella. Hän puolustelee sen tyyliä sanoen, että jos siinä paljastuisi jokin ajatuksenheikkous tai sanonnan kankeus, ei muuta voisikaan odottaa mieheltä, joka niin kauan oli kuullut vain barbaarien raakaa ja ruokkoamatonta murretta. Meidän on tuskin tarvis seurata häntä niihin moraalifilosofian tavanomaisiin ylimalkaisuuksiin, joita se on täynnänsä, tahi osoittaa, kuinka huonosti sen sävy käy yksiin Senecan muitten kirjoitusten kanssa. Hän lohduttelee Polybiusta niillä "yleisillä totuuksilla", että kuolemaa ei voi välttää, että murhe on hyödytön, että kaikki olemme syntyneet suruun, että vainajat eivät tahtone meitä onnettomiksi heidän tähtensä. Hän muistuttaa hänelle, että hänen loistavan asemansa vuoksi kaikkien silmät ovat suunnatut häneen. Hän pyytää häntä etsimään lohdutusta tieteen harjoituksesta, jossa hän aina on osoittautunut niin eteväksi, ja vihdoin hän viittaa moniin ylevämielisen lujuuden loistaviin esimerkkeihin, ja juuripa tämän nousun takia koko tämä liehitteliäs kyhäelmä epäilemättä onkin kirjoitettu. Sillä korkeimpana huippuna, crescendo-tyyliin sepitettynä, on tässä osassa, kuten oli syytä odottaa, suurenmoinen kuvaus keisari Claudiuksesta. Seneca ei ole maanpaostaan lainkaan pahoillaan, vaan päinvastoin ryömii tomussa suudellakseen Cæsarin jalkoja siitä että hän hyväntahtoisesti pelasti hänet kuolemasta; hän ei suinkaan vakuuta viattomuuttaan — mikä kenties oli mahdotonta, koska se olisi voinut saattaa hänet uuden syytteen alaiseksi — hän päinvastoin puhuu syypään kaikella matelevalla nöyryydellä. Hän ylistelee saman miehen lempeyttä, joka, niinkuin hän muualla kertoo, huvikseen tapatti ihmisiä yhtä kylmäverisesti kuin koira syö perkkeitä; kehuu sen jumalaisen olennon ihmeteltäviä muistikykyjä, jonka tiedetään kutsuneen noppasille tai päivällisille henkilöitä surmautettuaan heidät edellisenä päivänä ja joka vieläpä tiedusteli vaimonsa poissaolon syytä muutamia päiviä sen jälkeen kun oli antanut käskyn tappaa hänet; kiittelee erinomaiseksi kaunopuhujaksi sekavaa änkyttäjää, jonka pää tutisi ja jonka paksut huulet rupesivat vääntelehtimään milloin vain hänen piti puhua.[37] Jos Polybius tuntee itsensä surulliseksi, niin kääntäköön katseensa Cæsariin; tämän äärettömän suuren ja säteilevän jumaluuden hohde siinä määrin huikaisee hänen silmänsä, että kaikki kyynelet kuivuvat ihailevaan ihmettelyyn. Oi, jospa tämä kirkas lännen tähti, loistaen yli koko maailman, joka ennen sen nousua oli syösty pimeyteen ja viheliäisyyteen, heittäisi edes yhdenkään säteen valoa hänellekin.

Epäilemättä nämät mauttomat ja karkeat mairittelut, oudoksuttava vastakohta sille voimakkaan vihan ja viiltävän ylenkatseen katkeralle kielelle, jota Seneca ryöppynä valoi Claudiuksen muistolle hänen kuolemansa jälkeen, olivat kyhätyt yksinomaan siinä tarkoituksessa, että ne toistettaisiin noitten jumalallisten ja armollisten korvien kuullen. Epäilemättä tämä mainio vapautettu orja, jolle oli suotu niin runsas erä hänen herransa osalle vuodatetusta imartelusta, käyttäisi tilaisuutta — ellei hyväsydämisyydestä, niin toki turhamaisuudesta — kuiskatakseen niitä keisarin korvaan. Jos hetki olisi vain otollinen, ken tietää, vaikka keisari jonakin unhoittavan humalan hetkenä saataisiin allekirjoittamaan käsky, että filosoofimme on palautettava maanpaostaan?

Älkäämme olko hänelle kovat. Maanpako ja kurjuus ovat ankaria koettelemuksia, ja vaikea on kestää marttyyrin kohtaloa sen, jolla ei ole käsitystä marttyyrin kruunusta. Miehelle, joka, kuten Seneca, ei halunnut olla ainoastaan filosoofi, vaan myöskin maailmanmies — joka juuri puheenalaisessa tutkielmassa moitiskelee stoalaisia siitä, että he eivät tunne elämää — ei olisi tuntunut olevan häpeän varjoakaan yksityisessä, teeskentelevää liehakoimista sisältävässä tunteenpurkauksessa, jonka vain oli määrä vapauttaa tekijänsä säälittävästä maanpaosta. Tahi, jos tuomitsemme Senecan, niin muistakaamme, että ovatpa kristitytkin, jopa heistä filosoofit, nousseet suureen kunniaan vain sitä surullisemmin langetaksensa. Senecan Claudiukselle osoittamat imartelut eivät ole sen siivottomammat, vieläpä äärettömästi vähemmän häpeälliset kuin ne, joita liehittelevät piispat tuhlailivat hänen vastineelleen Jaakko I:lle. Ja jos Seneca, stoalainen filosoofi, ei voi voittaa mitään verrattuna suurimman kristillisen ajattelijan — Francis Baconin, St. Albanin viscountin — vieläkin armollisempaan siveelliseen lankeemukseen, niin älkäämme unhottako, että Savonarola ja Cranmer kidutettaessa peruuttivat sanansa, ja että maanpaon tuskassa Dante Alighierinkin korkealentoinen ja mahtava henki eksyi sanoihin ja ajatuksiin, joita hän ylevimpinä hetkinään kaiketi olisi punastunut.