9 Luku.
SENECA KUTSUTAAN MAANPAOSTA.
Senecan riuduttavan maanpaon viidestä viimeisestä vuodesta ei mitään tietoja ole säilynyt meille. Miten hän häälyi toivon ja pelon välillä, miten toisinaan uppoutui filosofiaan, toisinaan ikävöiden halasi siihen maailmaan, jonka oli kadottanut, sitä emme osaa sanoa, vain kuvitella. Kaikki toiveet, että Polybius ehkä voisi ja tahtoisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, hänen oli täytynyt hukuttaa kuullessaan, että tämä vapautettu, joka ennen, Messalinan ohella ja tukemana, oli niin mahtava, nyt oli menettänyt henkensä tämän juonien kautta. Mutta loppuaikoinaan Korsikassa hänen on täytynyt kuulla pöyristyttäviä uutisia, jotka saattoivat ehkäistä häntä lankeamasta täydelliseen epätoivoon.
Sillä Messalinan ura oli nopeasti lähestymässä loppuaan. Tämän kauniin ruhtinattaren elämä, niin lyhyt kuin olikin, sillä hän kuoli hyvin nuorella iällä, on riittänyt tekemään hänen nimensä ikuiseksi sananparreksi, milloin pohjatonta häpeää mainitaan. Yhteen aikaan hän näytti vastustamattomalta. Persoonallisella kiehtomisvoimallansa oli hän täydellisesti saanut valtoihinsa heikon Claudiuksen, ja ylhäisimmät roomalaiset sekä vaikutusvaltaisimmat vapautetut hän oli voittanut joko vehkeilyillään tahi lannistanut säälimättömällä ankaruudellaan. Mutta hänen kohtalostansa me näemme, niinkuin jokaiselta historian lehdeltä näemme, että pahe aina kantaa itsessään oman turmionsa, ja että kosto, sitä vääjäämättömämpi, mitä hitaampi se toisinaan on, odottaa jokaista siveyslain rikkomusta. On jotakin melkein uskomatonta siinä sokeassa rikollisuudessa, joka syöksi hänet maahan. Puolisonsa poissaollessa Ostiassa hän aivan julkisesti otti miehekseen C. Siriuksen, kauniimman ja lupaavimman Rooman nuorista ylimyksistä. Nähtävästi hän oli vakuuttanut Claudiukselle, että tämä oli vain pila-avioliitto, jonka oli määrä torjua joitakuita turmiota tietäviä ennustuksia, mitkä uhkasivat "Messalinan puolisoa"; mutta mitä Claudius lieneekään kuvitellut, koko muu maailma tiesi, että avioliitto oli todellinen, eikä sen mielestä ainoastaan törkeys ja kauhistus, vaan myös suoranainen yritys keisarillisen vallan anastamiseksi.
Tällä tapaa asian värittäen eräs vapautettu, Narcissus, sai solvatun keisarin temmatuksi irti velttoudestaan ja arkuudestaan. Häämenojen hurjien kemujen ollessa korkeimmillaan Vettius Valens, muuan senajan kuuluisa lääkäri, oli juhlatuulen vallattomuudessa kavunnut korkean puun latvaan, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän näki, hän vastasi sanoin, jotka, vaikka tarkoitettuina kompasanaksi, olivat täynnä kaameata ennustusta: "Näen hurjan myrskyn olevan tulossa Ostiasta". Hän oli tuskin lausunut sanat, kun ensinnä epämääräinen huhu ja sitten useat sanalähetit toivat sellaisia uutisia, että Claudius tiesi kaikki ja oli tulossa kostamaan. Nämä uutiset iskivät kuin ukkosen nuoli pitovieraisiin. Ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, läksi Silius hoitamaan julkisia tehtäviään foorumilla; Messalina sitävastoin lähetti hakemaan lapsiaan, Octaviaa ja Britannicusta, jotta lapset rinnallaan voisi kohdata puolisonsa, rukoili suojelusta Vibidialta, Vestan neitsyitten vanhimmalta, ja, mukanaan vain kolme seuralaista, pakeni jalkaisin, kenenkään säälimättä, koko kaupungin halki, kunnes saapui Ostian tielle ja siellä nousi erään sattumalta ohikulkevan vihannestarhurin rikkarattaille. Mutta Narcissus kiinnitti puoleensa keisarin sekä katseet että huomion kertomalla ja todistamalla hänen rikoksensa. Vestaalittaresta hän pääsi irti lupaamalla, että Messalinan asia tulisi oikeudessa tutkittavaksi, ja sitten hän joudutti Claudiusta eteenpäin, ensin Siliuksen taloon, joka oli täynnänsä todisteita hänen syyllisyydestään, ja sitten pretoriaanien leiriin, jossa joutuun kostettiin koko sille joukkokunnalle, joka oli sekaantunut Messalinan rikoksiin. Sillä välin tämä, vuoroin raivoten ja taas kurjan pelon vallassa, oli paennut Luculluksen puutarhaan, jota hän oli tavoitellut ja sen vääryydellä anastanutkin itselleen. Claudius, joka oli palannut kotiin ja pöydän nautintojen ääressä alkanut vaipua velttoon välinpitämättömyyteensä, osoitti leppymisen merkkejä; mutta Narcissus tiesi, että viivytys oli kuolemaksi, ja omalla uhallaan lähetti tribuunin ja senturioneja lopettamaan keisarinnan. He tapasivat hänet maassa makaamasta äitinsä Lepidan jalkojen juuressa, jonka kanssa hän menestyksensä aikoina oli elänyt epäsovussa, mutta joka nyt tuli säälimään ja lohduttamaan häntä onnettomuudessa ja vaatimaan häntä vapaaehtoiseen kuolemaan, joka yksin saattoi pelastaa hänet vielä julmempaa uhkaavasta häpeästä. Mutta Messalinan sielu, niinkuin myöhemmin Neron, oli niin tyystin riettauden turmelema, ettei edes epätoivo antanut rohkeutta poloisimpaankaan ylväshenkiseen tekoon. Hänen tuhlatessaan aikaa kyyneliin ja voivotuksiin kuului meluavaa koputusta ovelta ja tribuuni seisoi hänen edessään jäykän äänettömänä. Nyt vasta keisarinna otti väkipuukon empivään käteensä, vaan kun hän kahdesti oli turhaan survaissut itseään, antoi tribuuni kohtalokkaan iskun, ja Messalinan ruumis, niinkuin muinen Jesebelin, makasi verissään vavahdellen sillä maalla, jonka hän rikoksillansa oli riistänyt oikealta omistajalta. Vielä viipyen ateriallaan Claudius sai tiedon, että hänen puolisonsa oli mennyt manalle, vaan ei sillä kertaa tehnyt ainoatakaan kysymystä eikä myöhemmin osoittanut vähintäkään katumuksen, vihan, säälin tai yleensä minkään inhimillisen tunteen merkkiäkään.
Omituinen ja merkittävä ilmiö, että Seneca ei puhu kerrassaan mitään siitä naisesta, joka oli syössyt hänet hänen elämänsä katkerimpaan tuskaan ja alennukseen, kuten jo olemme huomauttaneet. Se ei luonnollisestikaan johdu sattumasta, sillä ne paheet, joita hän ehtimiseen kuvailee ja sormella osoittaa, hän olisi tässä kurjassa naisessa saanut räikeimmin valaistuksi, eikä saman ajan historia olisi saattanut tarjota sopivampaa esimerkkiä kuin hänen kohtalonsa siitä, että siveyslain vääjäämätön majesteetti ei jätä rikosta rankaisematta. Mutta vaikka siis Senecalla oli täysi syy inhota hänen luonnettansa ja vihata hänen muistoaan, vaikka hän ei olisi voinut tehdä suosijoilleen tervetulleempaa palvelusta kuin mustaamalla hänen mainettaan, hän ei koskaan edes mainitse hänen nimeänsä. Ja tämä kunnioitettava äänettömyys asettaa hänen luonteensa suotuisaan valoon. Sillä selittää sen voi vain säälintunne siitä että Messalinakin, niin huono kuin hän epäilemättä olikin, jo oli joutunut korkeamman tuomarin tuomittavaksi ja saanut ankaran rangaistuksen Jumalan kädestä. On päätelty, ja kaikki todennäköisyys vahvistaa johtopäätelmää, että kaikkein mustin kaikista häpeäjutuista, mitä uskottiin ja levitettiin Messalinasta, johtui muutamasta hänen verivihollisensa ja voittoisan seuraajansa julkaisemasta omaelämäkerrasta. Ne monet, jotka olivat mukana kukistamassa Messalinaa, eivät voineet parempaa toivoa kuin saada myrkyttää joka muiston hänen elämästään; ja sammumattomassa vihassaan täytyi pahimman naisen, mitä milloinkaan on elänyt, tuntea erikoista tyydytystä kaikella tapaa häväistessään kilpailijaa, jonka nuorten lasten syrjäyttäminen oli hänen mieluisin tehtävänsä. Että Seneca ei alentunut kirjoittamaan vihamiehestäkään, mitä Agrippina ei hävennyt tekemästä, — että hän säästi olentoa, jota jokaisen etu ja huvi käski parjaamaan, — että hän piti hänen kammottavaa loppuansa riittävänä vaatimaan sääliä, niinkuin se oli riittävä kosto hänen rikoksistaan — siinä piirre filosoofimme luonteessa, joka tuskin on vielä saavuttanut ansaittua tunnustusta.
10 Luku.
AGRIPPINA, NERON ÄITI.
Tuskin oli Messalinan hauta luotu umpeen, kun hovissa alkoivat mitä kiihkeimmät juonittelut hänen seuraajansa määräämisestä. Iäkkään keisarin kädestä kilpaili pääasiallisesti kolme tarjokasta. Ne olivat hänen entinen vaimonsa Ælia Petina, josta keisari oli eronnut turhanpäiväisten eripuraisuuksien takia ja jota kannatti Narcissus; Lollia Paulina, vanhaan aikaan niin suuresti ylistetty loistavan kauneutensa takia ja joka lyhyen aikaa oli ollut Caligulan vaimona, ja Agrippina nuorempi, suuren Germanicuksen tytär ja Claudiuksen itsensä veljentytär. Tosin Claudius, joka oli ollut yhtä onneton kuin Henrik VIII viidessä avioliittokokeessaan, oli mahdollisimman juhlallisesti ja varmasti vakuuttanut, että hän ei enää koskaan alistuisi sellaiseen ikeeseen. Mutta hän oli niin täydelleen pelkkä välikappale hovilaistensa käsissä, ettei kukaan kiinnittänyt vähintäkään merkitystä siihen, mitä hän sanoi.
Sedän avioliittoa oman veljentyttären kanssa pidettiin luonnonlakien loukkauksena, ja roomalaiset kauhistuivat sitä yhtä paljon kuin mekin tekisimme. Mutta turvautumalla kaikkein häikäilemättömimpiin keinoihin syrjäytti Agrippina kaikki kilpailijansa ja punoi juonensa niin erinomaisen taitavasti, että hänestä muutaman kuukauden kuluttua tuli Claudiuksen puoliso ja Rooman keisarinna.