Eräässä tutkielmassa, jonka hän kirjoitti todistaakseen, että Jumala valvoo ihmisten tekoja, Epiktetos on kunkin meidän rinnallemme asettanut oman vartijahenkemme — hengen, joka ei nuku ja jota ei voi pettää — ja jättänyt meidät sen suojeltaviksi. "Ja mille paremmalle tai huolekkaammalle vartijalle hän olisi voinut uskoa meidät? Kun siis olet sulkenut ovesi ja sammuttanut tulen, muista, ettet koskaan sano olevasi yksin. Sillä sinä et ole yksin; Jumala on läsnä ja hänen varjeleva henkensä; ja mitäpä he tarvitsevat valoa nähdäkseen, mitä sinä teet?" Tämä kohta on ajatukseltaan melkein yllättävän yhtäläinen kuin Syrakin kirjan sanat: "Mies, joka aviokäskynsä rikkoo, ja ajattelee itsellänsä: kuka minun näkee? Pimeys on minun ympärilläni ja seinät verhottavat minun, niin ettei kenkään näe minua: Ketä minun pitäis karttaman? se Korkein ei tottele minun syntiäni. Tämä välttää ainoasti ihmisten silmät, ja ei muista Herran silmää paljoa kirkkaammaksi aurinkoa. Joka näkee kaikki, mitä ihmiset tekevät, ja katsoo salaisiinkin loukkaisihin. Hän tietää kaikki kappaleet, ennenkuin ne luoduiksi tulevat, niinkuin sittenkin, koska ne luodut ovat. Se mies pitää julkisesti kaupungissa rangaistaman. Ja pitää otettaman kiinni, koska hän vähimmän eteensä katsoo." (Syrakin kirja XXIII, 25-31.)
"Kun olimme lapsia, uskoivat vanhempamme meidät kasvattajan huostaan, joka aina valvoi, että meille ei tapahtuisi mitään vahinkoa; mutta kun kasvoimme miehiksi, jättää Jumala meidät omantunnon varjeltaviksi. Siksi meidän ei millään muotoa pidä ylenkatsoa tätä valvontaa, koska siten olisimme Jumalan mieltä vastaan ja omantuntomme vihamiehiä."
Niin kauniita ja merkittäviä kuin nämä katkelmat ovatkin, ei meillä ole tilaa enemmälle, ja meidän täytyy lopettaa vertaamalla viimeksisanottua George Herbertin kuuluisiin sanoihin:
Herra! Kuinka huolekkaasti oletkaan meidät vyöttänyt!
Vanhemmat ensin totuttavat meitä. Sitten koulumestarit rakentavat
meidät lakien mukaan. He lähettävät meidät sidottuina
Järjen normeihin. Pyhiä lähettejä;
Papit ja pyhäpäivät, synnin kintereillä murhe;
Surut luokitellut; tuskia kaiken kokoisia;
Hienoja verkkoja ja sotajuonia, millä siepata meidät vangiksi!
Avatut raamatut; miljooneja yllätyksiä;
Siunauksia etukäteen; kiitollisuuden siteitä;
Kunnian sävel korvissa soiden:
Häpeä ulkona; sisällä omatuntomme;
Enkeleitä ja armoa; ikuista toivoa ja pelkoa!
Vaan kaikki nämä rajat varusteinensa
Ne kokenut helmasynti puhaltaa peräti pois.
5 Luku.
EPIKTETOKSEN TUTKIELMAT.
Epiktetoksen Tutkielmat, sellaisina kuin Arrianos ne alkuisin julkaisi, käsittivät kahdeksan kirjaa, mutta vain neljä on säilynyt. Monessa suhteessa ne ovat hänen mielipiteittensä arvokkain ilmaisu. Ojennasnuoran tylyssä suppeudessa, "käskevässä lyhyydessä" on jotakin lievästi vieroittavaa. "Ojennusnuorassa", sanoo Martha,[76] "stoalaisuus julistaa lakejansa milteipä epäinhimillisen tunteettomasti; se velvoittaa kaikki sydämen pyyteet, kunnianarvoisimmatkin, vaikenemaan; se kerskuu sillä, että käy niitä vastaan sotaa elämästä ja kuolemasta ja näyttää haluavan suistaa ihmisen oikeutetuimmatkin ja jaloimmatkin tunteet. Lukiessaan näitä jäyhiä säädöksiä melkeinpä uskoisi, että tämä siveyselämän lainlaatija on mies vailla sydäntä, ja jollei meitä viehättäisi kielen omaperäinen suorasukaisuus, niin ei tämä kivikova tyyli tuntuisi olevan muuta kuin haavemaisen systeemin sovinnaisia säädöksiä tahi pyrintöjä mahdottomaan täydellisyyteen." Tutkielmat ovat paremmin selittävää ja perustelevaa laatua, seikkaperäisempiä, inhimillisempiä. Niitä lukiessaan tuntee seisovansa vastakkain inhimillisen olennon kanssa, ei ihanteellisen viisaan miehen marmoripatsaan kanssa. Tyyli on, totta kyllä, yksinkertainen, mutta sen "atleettimainen alastomuus" sopii hyvin tähän taistelevaan siveysoppiin; sen pittoreski ja naulanpäähän osuva laatu, sen voimakkaat vertaukset, sen kansanomaiset käänteet, sovinnaisen sirouden täydellinen puute, luo sille jonkunlaisen "plebeijisen omaperäisyyden"; se viehättää melkeinpä kuin autobiografia. Terävällä logiikalla ja vääjäämättömällä vakaumuksella "hän painiskelee intohimojen kanssa, kyselee niiltä, panee ne vastaamaan ja hämmentää ne muutamin sanoin, jotka monesti ovat ihastuttavia. Tämä Sokrates vailla suloa ei huvita meitä sillä, että kaataisi vastustajansa kietovan väittelyn verkkoihin, vaan tarttuu häneen kovakouraisesti ja useasti parilla iskulla tekee hänestä lopun. Se on kuin Fokionin kaunopuheisuutta, jota Demosthenes vertaa herkeämättä nousevaan ja laskevaan kirveeseen."
Senecan tavoin Epiktetoskin on saarnamies, siveyssaarnaaja, joka tosin ei ole yhtä nerokas, yhtä kaunopuheinen, yhtä laajan sivistyksen saanut, mutta paljon miehekkäämpi, selkeämpi, johdonmukaisempi ja ainettansa paremmin hallitseva. Hänen oppinsa ja hänen elämänsä olivat harvinaisessa määrässä sopusoinnussa, ja hänen mielipiteensä tekivät tuollaisen lyhyen esitystavan mahdolliseksi, sillä niitä ei heikonna mikään tekijän horjuvaisuus valon ja varjon välillä. Tutkielmat eroavat Ojennusnuorasta ainoastaan esitystavan, lukuisain kaskujen, alleviivattujen kuvien ja elävän keskustelumuodon puolesta. Pascalin huomautus, että Epiktetos tunsi ihmissydämen lujuuden, vaan ei tuntenut sen heikkoutta, soveltuu kyllä Ojennusnuoraan, mutta on tuskin puolustettavissa, jos tuomitsemme häntä eräiden vastausten mukaan, joita hän antoi niille, jotka tulivat häneltä etsimään lohdutusta tai neuvoa.
Tutkielmat eivät ole systemaatiset luonteeltaan, ja vaikka ne olisivatkin, niin ehkäisisi neljän viime kirjan katoaminen meitä rakentamasta tätä systeemiä sillä lailla, että sille mitenkään voisi vaatia täydellisyyttä. Ojennusnuoran lyhyestä esityksestä lukija jo lie päässyt käsittämään Epiktetoksen tärkeimmät periaatteet ja ajatukset; filosoofisten koulujen fysiikkaan ja metafysiikkaan hän ei puuttunut lainkaan; hänen päämääränsä oli siveyden saarnaaminen, ihmisten elämän jalostaminen ja heidän sydämensä liikuttaminen. Hän ei lainaillut toisilta, ei liioin keksinyt mitään uutta, mutta hän antoi stoalaisuudelle käytännöllisen todellisuussuunnan. Meidän on nyt vain valitseminen hänen Tutkielmistaan muutamia häntä enimmän kuvaavia mielipiteitä ja esittäminen, miten hän teroitti niitä kuulijainsa huomioon.
Stoalaisuuden erikoisia omalaatuisuuksia oli ehdottoman riippumattomuuden eli itseriippuvaisuuden tavoittelu. Kun nyt ihmisten heikkous ja orjasielu enimmäksensä on seurausta siitä, että he havittelevat ylellisyyttä, täytyy tosi miehen ehdottomasti päästä irti kaikesta tämäntapaisesta halusta. Hänen täytyy lisätä rikkauttansa supistamalla toivomuksia; hänen täytyy ylenkatsoa kaikkea sitä ylellisyyttä, jota ihmiset kaipaavat, ja hänen täytyy melkoisesti vähentää muka välttämättömien tarpeittensa määrää. Olemme jo nähneet muutamia niistä todisteluista, jotka viittaavat tähän suuntaan; lisätkäämme niihin nyt joitakin Tutkielmien kolmannesta kirjasta.