Joku suuri puhuja, joka oli lähdössä Roomaan erästä oikeusjuttua varten, oli tullut tapaamaan Epiktetosta. Filosoofi otti hänet hyvin kylmästi vastaan, koska ei uskonut hänen tulleen tosi mielessä. "Minulta et saa enempää", sanoi hän, "kuin mitä saisit joltakin rajasuutarilta tai vihannesmyyjältä, sillä olet tullut vain, koska sattui niin sopimaan, ja sinä tahdot vain arvostella esitystapaani etkä todellisuudessa halua oppia periaatteita." "Hyvä", vastasi puhuja, "mutta jos minä harrastaisin sentapaisia asioita, niin olisinhan vain sinunlaisesi köyhä poloinen, vailla pöytäkalustoa tai ajoneuvoja tai maatilaa." "Minä en kaipaa moisia tavaroita", vastasi Epiktetos; "ja sitäpaitsi olet sinä loppujen lopuksi sittenkin minua köyhempi." "Mitenkä niin?" "Sinulla ei ole vakavuutta, ei sopusointua luonnon kanssa, et ole vapaa huolista. Oli mulla suojelija tai ei, mitä se minua liikuttaa? Sinua kyllä. Minä olen sinua rikkaampi. Minä en huoli siitä, mitä keisari ajattelee minusta. Minä en ketään mairittele. Siinä minun omaisuuteni sinun hopeisten ja kultaisten pöytäkalustojesi asemesta. Sinulla on hopeiset astiat, mutta saviset mielipiteet, periaatteet ja toivomukset. Minun sieluni on minulle kuningaskunta, ja se antaa minulle yltäkyllin ja mieluista toimintaa sinun levottoman tyhjäntoimituksesi sijasta. Kaikki sinun tavarasi näyttää sinun silmissäsi vähältä, minun näyttää suurelta omissa silmissäni. Sinun halusi on tyydyttämätön, minun on tyydytetty." Vertaus, johon hän päättää keskustelun, on todella merkillinen. Kerta oli minulla tilaisuus kuulla, kun Sir William Hooker selitti kuningatar Adelaide-vainajalle Kew-museon esineitä. Niitten joukossa oli kokos-pähkinä, jonka kyljessä oli reikä, ja Sir William selitti kuningattarelle, että kun alkuasukkaat eräässä osassa Intiaa haluavat pyydystää apinoita, he tekevät reikiä kokospähkinään ja täyttävät ne sokerilla. Apinat pistävät kätensä reiästä sisään ja kaappaavat sen täyteen sokeria; mutta kun he nyt aikovat vetää näin kasvaneen nyrkin takaisin ulos, onkin aukko liian pieni; apinat taas eivät älyä päästää saalistaan, ja niin ne saadaan kiinni. Aivan samanlaista kuvaa, kuin tämän pienen anekdootin, käyttää Epiktetos jatkossa: "Kun pikkupojat pistävät kätensä ahdaskaulaiseen kiviruukkuun, joka on täynnä viikunoita ja manteleita, eivät he saakaan vedetyksi täysiä käsiään jälleen ulos ja rupeavat silloin itkemään. Päästä joitakuita viikunoita ja manteleita putoamaan, ja saat kätesi irti. Niin sinäkin, luovu haluistasi. Älä tavoita niin paljoa, ja sinä saat mitä haluat." "Onnellinen hän, joka ei toivo mitään, sillä hän ei pety."
Toisekseen Epiktetos alituiseen kehoittaa pyrkimään korkealle; meidän ei pidä olla tavallisia lankoja elämän kankaassa, vaan paarre senaattorin toogassa, leveä purppurareunus, joka antaa loistoa ja kauneutta koko vaatteukselle. Mutta miten tietää, että meillä on voimia ja kykyjä tähän korkeaan tehtävään? Kuinka härkä leijonan lähetessä tietää, että sen asia on asettua puolustamaan koko laumaa? Jos meillä on suuret kyvyt, me kyllä pian olemme niistä tietoiset, ja jos meillä ei niitä ole, tulee meidän niitä vähitellen hankkia. Ei mitään suurta ole tehty tuota pikaa — viiniköynnöksen täytyy kukkia ja kantaa hedelmä ja hedelmän kypsyä, ennenkuin saamme rypäleen purppuraiset, tertut — "ensin oras, sitten tähkä, ja sen perästä kypsynyt vilja tähkässä".
Mutta mistä meidän on johtaminen tämä velvollisuuden ja mahdollisen suuruuden ylevä tajunta? No, jos keisari olisi ottanut sinut pojakseen, etkö ylväin katsein ilmaisisi olevasi tietoinen ylennyksestäsi? Miksi et ole ylpeä siitä, että olet Jumalan poika? Onhan sinulla tosin ruumis, jonka takia monet ihmiset vaipuvat aivan läheiseen sukulaisuuteen raatelevain sutten, villien leijonain ja viekasten kettujen kanssa turmellen sen mikä on järkevätä itsessään, ja niin heistä tulee syöläitä nautoja taikka vahingollisia tuhoeläimiä. Mutta toiselta puolen, "jos", sanoo Epiktetos, "ihmisessä on todella muodostunut vakaumus siitä, että me olemme kaikki jollakin muotoa syntyneet Jumalasta ja että Jumala on kaikkien jumalain ja ihmisten isä, niin arvelen, että me emme koskaan ajattele alhaisesti tai matalasti itsestämme". Tuskinpa on suuri Milton jalommalla tavalla ilmaissut tätä totuutta sanoessaan, että "se joka pitää itseään kunniassa ja velvollisuuden mukaisessa arvossa, hän sekä sen takia että on Jumalan kuva että myös lunastuksensa hinnan vuoksi, jonka hän uskoo olevan selvästi merkittynä otsalleen, katsoo pystyvänsä jaloimpiinkin ja hurskaimpiin tekoihin ja olevansa liian arvokas moisessa alhaisuudessa ja saastaisuudessa, kuin synti on, häpäisemään ja tahraamaan itseänsä, koska hän on niin kalliisti lunastettu ja korotettu uuteen ystävyyteen ja lapsensuhteeseen Jumalan kanssa".
"Ja mitenkä me voimme tietää, että olemme edistyneet? Me saatamme tietää sen, jos oma tahtomme on altis elämään sopusoinnussa luonnon kanssa; jos tulemme jaloiksi, vapaiksi, uskollisiksi, nöyriksi; jos emme mitään halaja, emme liioin mitään kaihda, joka on oman voimamme ulkopuolella, ja näin vapaudumme kaikista maallisista harrastuksista; jos elämämme on muuttumattomain ja jalojen lakien varman johdon alainen.
"Mutta emmekö kohtaa vastuksia elämässä? Kyllä, epäilemättä; vaan eikö mitään sellaista ole Olympiassa? Eikö sinua siellä kuumuus polta, eikö siellä tilasta taistella, eikö sinua sateenkuurokin kastele, milloin sataa? Eikö siellä ole ihan liiankin runsaasti huutoa ja kirkunaa ja muuta meteliä? Ja sittenkin oletan, että siedät kaikkea tätä, jos korvaukseksi rinnan asetat näytelmän suurenmoisuuden? Ja entäs vielä: etkö ole saanut voimia kantaaksesi mitä hyvänsä sattuneekin? Etkö ole saanut ylevämielisyyttä, rohkeutta, lujuutta? Ja jos kerta minä olen ylevämielinen, välittäisinkö minä niin ollen mistään, mikä sattua voipi? Mikä saattaisi häiritä tai säikähdyttää minua tahi näyttää tuskalliselta? Eikö minun pidä käyttää kykyäni niitä tarkoitusperiä varten, joihin se on minulle lahjoitettu, vai pitääkö minun surra ja valittaa kaikissa elämän kohtaloissa? Päinvastoin, nämä vastukset ja vaikeudet ovat kiivaita vihamiehiä, jotka on yllytetty meitä vastaan, ja me saatamme ne voittaa, jos tahdomme, elämän olympialaisessa kisassa.
"Mutta jos elämä taakkoinensa käy aivan sietämättömäksi, emmekö saa mennä takaisin Jumalan tykö, josta olemme tulleet? Eikö meidän tule näyttää varkaille ja rosvoille ja tyranneille, jotka vaativat vallitaksensa meitä ruumiimme ja tavaramme kautta, että heillä ei mitään valtaa ole? Sanalla sanoen, eikö meidän pidä tehdä itsemurha?" Tiedämme, mitä Shakespeare sanoo tästä asiasta:
"Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastoit' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
Ja hikois, voihkis elon kuorman alla,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, —
Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
Palaja ykskään, — niin ei huumais mieltä,
Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?"
(Hamlet, III, 1, — P. Cajanderin suom.)
Mutta Epiktetoksella ei ollut mitään ainehistoa sellaista vastausta varten. En muista ainoatakaan kohtaa, jossa hän viittaa kuolemattomuuteen tahi tulevaan elämään ja sen vuoksi on luultavaa, että hän joko ei ensinkään uskonut siihen tahi sivuutti sen sellaisena seikkana, joka ei ole meidän omassa vallassamme. Kuitenkaan ei hänen vastauksensa sisällä tuota itsemurhan ylistelyä, joka tavataan kauttaaltaan Senecan näytelmistä ja joka oli stoalaisuuden yleisimpiä lempiväitteitä. "Ystäväni", sanoo hän, "odottakaa Jumalan hetkeä, hetkeä, jolloin hän antaa teille merkin ja vapauttaa teidät tästä palveluksesta; sitten te saatatte vapauttaa itsenne mennäksenne hänen luoksensa. Mutta nykyisellänsä hillitkää itsenne, pitäkää paikkanne, jonka hän nyt on teille määrännyt. Sillä lopultakin on oleskelunne aika täällä lyhyt ja helppo niille, joitten mielipide on tätä laatua; sillä mitä tyrannia tai varasta tai tuomioistuinta saattavatkaan pelätä ne, jotka niin tyystin väheksyvät ruumista ja mitä siihen kuuluu? Jääkää siis älkääkä lähtekö ilman pätevää syytä."
Näyttää siltä että Epiktetos sallii itsemurhan sitä kumminkaan kehumatta, sillä eräässä kohdassa (II, 1) hän sanoo: "Mitä on tuska? Pelkkä ruma naamio; vaihda se, niin näet, että asia on siten. Pahasti pidellään täällä meidän ruumis-riepuamme, mutta sitten taas hellävaroen. Ellei sinun sovi asioitasi kantaa, niin ovi on avoin; jos sopii, niin kestä. Oikein on, että ovi kaikissa olosuhteissa on avoin, sillä siten ihmiset pääsevät kaikesta vaivasta."