Tämä kärsimisen voima on pääsävel stoalaisten elämänopissa, ja alituiseen teroitetaan mieleen sen saavuttamisen tapaa, nimittäin että kaikkia ulkonaisia sattumuksia on ylenkatsottava. Olen jo kertonut jutelman Agrippinuksesta, jossa Epiktetos ihaillen näyttää, ettei suurinkaan onnettomuus saattanut pusertaa totisesta stoalaisesta suuttumuksen tai murheen sanaakaan.
Kaikki välttämättömyys tulee siis stoalaisen näkökannan mukaan Jumalalta, ja meidän velvollisuutemme on olla nurkumatta sitä vastaan. Mutta kun tämä on johtava periaate mitä meihin itseemme tulee, kuinka meidän tulee kohdella toisia? Tässäkin velvollisuutemme kasvavat suorastaan suhteestamme Jumalaan. Tämähän suhde se juuri herättää meissä kunnioitusta itseämme kohtaan, senpä myöskin pitäisi velvoittaa meitä kunnioittamaan muitakin. "Orja, etkö mieli sietää omaa veljeäsi, jonka isä on sama Jumala kuin sinunkin? Mutta hän on kunnoton, ehkä — varas ja murhamies. Olkoon niin, sittenpä hän tarvitsee sitäkin enemmän sääliä. Ethän tahdo juurittaa pois sokeita ja kuuroja heidän onnettomuutensa takia, vaan säälit heitä; kuinka paljon säälittävämpiä ovatkaan kunnottomat ihmiset? Älä kiroa heitä. Oletko itse niin perin viisas?"
Epiktetoksen määräykset eivät liioin kaikki ole abstraktisia periaatteita; useasti hän pysähtyy antamaan täsmällisiä käyttäytymisen ohjeita. Voiko esim. tavata viisaampaa kuin mitä hän puhuu tavoista (II, 18) ja siitä, kuinka parhaiten voi saavuttaa hyviä tottumuksia ja kukistaa huonoja? Hän huomauttaa, että me olemme tottumusten orjia; että jokainen yksityinen teko on tosiasia jokapäiväisessä elämässämme niinkuin hiekkajyvänen aavikon hietameressä, että joka kerta, kun olemme vihassa tai paha meissä paisuu, me lisäämme puita tuleen, kylvämme taudin myrkyllisiä siemeniä. Kuume voi tulla parannetuksi, mutta terveys siitä sittenkin heikontuu; ja samaten on myös sielun tautien laita. Nekin jättävät merkit jälkeensä.
Otetaan esimerkiksi viha. "Sinähän et tahdo olla intohimoinen? Älä siis vaali sitä tapaa itsessäsi äläkä anna sille mitään yllykettä. Pysy alussa levollisena ja sitten luettele ne päivät, jolloin et ole ollut vihassa. Minun oli tapa suututella joka päivä, sitten vain joka toinen, sitten joka kolmas, sitten joka neljäs. Mutta jos kuluneeksi tulisi kolmekymmentä päivää ilman lankeemusta, niin uhraa Jumalalle kiitosuhri. Sillä tavat ensin irtaantuvat, vasta sitten kerrassaan saadaan juuritetuiksi pois. 'Minä en sortunut vihastukseen tänään, en liioin seuraavanakaan päivänä, enkä siten edelleen kahteen tai kolmeen kuukauteen, vaan hillitsin itseäni kaikissa kiusauksissa.' Ole varma, että jos näin voit sanoa, olet oikealla tolalla."
Mutta mitenkä kaikki tämä on tehtävä? Siinä se suuri kysymys, ja Epiktetos on aivan valmis antamaan parhaan vastauksen minkä taitaa. Olemme jo maininneet erään kohdan, jossa hän (toisin kuin pakanallisten moralistien enemmistö) osoittaa, että hän oli täydellisesti käsittänyt, kuinka siveellisyyden kannalta tärkeätä on vallita huonoja ajatuksiaankin. Samaa oppia edelleen valaisee muuan toinen tarina Agrippinuksesta. Neron oli ruma tapa velvoittaa roomalaisia ylimyksiä esiintymään näyttämöllä tai gladiaattorileikeissä siinä mielessä, että hän siten voisi näyttää heidänkin muka hyväksyneen hänen halveksittavat temppuilunsa. Erään kerran Florus, joka oli kahden vaiheilla, totellako käskyä vai ei, kysyi asiassa neuvoa Agrippinukselta. "Mene kaikin mokomin", vastasi Agrippinus. "Mutta miksi sinä et sitten mene?" kysyi Florus. "Koska", vastasi Agrippinus, "minä en tuumiskele sitä." Tähän vastaukseen sisältyi ajatus, että empiminen oli alistumista, tuumiskelu samaa kuin tuho; meidän täytyy aina toimia periaatteiden nojalla, emme saa koskaan pysähtyä tekemään laskelmia seurauksista. "Mutta jos minä en mene", huomautti Florus, "niin menetän pääni." "No menepä siis; mutta minä en mene." "Miksi sinä et mene?" "Siksi että minä en tahdo olla palanen elämän tavanomaista kangasta; minä tahdon olla siihen ommeltu purppura."
Ja jos vaadimme kuullaksemme pätevää motiivia näin ylevää pyrintöä varten, niin Epiktetos sen kyllä antaa. "Yritä voittaa oman sisäisen äänesi hyväksyminen", sanoo hän, "tahdo näyttää kauniilta Jumalalle. Pyydä olla puhdas oman puhtaan itsesi kanssa ja Jumalan kanssa. Ja milloin joku paha mieliteko valtaa sinut, 'mene silloin, sanoo Platon, sovitusjuhlille, mene rukoilijana jumalten temppeleihin, niitten luo, jotka kääntävät pois pahan'. Mutta saattaahan riittää sekin, jos nouset ylös ja lähdet jalojen ja hyvien ihmisten pariin, elämään heidän esikuvansa mukaan, oli sinulla tällaisia ystäviä elävien tai kuolleitten joukossa. Mene Sokrateen luo ja tarkkaa sitä ehdotonta herruutta, jolla hän vallitsee kiusaukset ja intohimot; muista, kuinka kunniakas oli hänen tietoinen voittonsa itsestään. Mikä olympialainen triumfi! Kuinka se asettaakaan hänet lähelle itseänsä Herkulesta! Sen vuoksi on, kautt' taivaan, oikeus ja kohtuus tervehtiä häntä: 'terve, ihmeteltävä voiton sankari, joka olet voittanut, voittanut muita kuin kurjia nyrkkeilijöitä ja voimailijoita, tahi miekkailijoita ja heidän kaltaisiaan'. Ja jos näin totut kurittamaan itseäsi, saat nähdä, minkälaiset sinulle kehittyy hartiat, mitkä hermot, mitkä lihakset, pelkän jaarittelun ja muun tyhjän asemesta. Se mies on oikea voimailija, joka harjoittaa itseänsä taisteluun sentapaisten vastustajain kanssa. Ankara on ottelu, jumalallinen itse työ; kuninkuus, vapaus, lepo, rauha siinä on kysymyksessä. Ajattele Jumalaa; kutsu häntä, auttajaasi ja esitaistelijaasi, turvaksesi, niinkuin merimiehet myrskyn käsissä kutsuvat isoja kaksoisia. Ja todella, mikä myrsky onkaan tuimempi sitä, jonka nostattavat mahtavat harhakuvat heittäen järjen tolaltaan. Mitä muuta kuin harhakuva on myrsky itsekään? Sillä poistahan tuo kuoleman pelko, ja nostata sitten niin paljon jyrinää ja salamoita kuin tahdot, ja saat tuntea; kuinka suuri rauha ja levollisuus vallitseekaan siinä ihmisessä, jonka sielun hallitsevana voimana on järki? Mutta jos sinä joskus joutuisit alakynteen ja sanoisit, että sinä ensi kerralla aiot voittaa, ja sitten samoin kerta toisensa perästä, niin tiedä, että sellainen tila on huono ja heikko, niin että sinä lopuksi et edes tiedä tekeväsi väärin, vaan alatpa keksiä puolustelujakin synnillesi; ja siten tulet vahvistaneeksi todeksi Hesioduksen sanan: 'Tuho vaanii miestä, joka tehtävänsä tuonnemmaksi lykkää'." Niin on laita. Näin varhain oli pakanallinen siveysoppinut tullut tajuamaan sen syvällisen tosiseikan, että "vain tämä kerta" päätyy myönnytykseen "eihän siinä ole mitään pahaa". Hyvinpä laulaa Coventry Patmore:
Miten helppo on pysyä synnistä irti;
Miten työlästä voittaa vapaus taas;
Sillä peloittava totuus on, että ihminen
Unohtaa taivaan, kotinsa entisen.
Toisessa paikassa Epiktetos varoittaa meitä kumminkin liian väleen menettämästä rohkeuttamme pyrkiessämme hyvää kohti; ja ennen kaikkea varoittaa koskaan lankeamasta epätoivoon.
"Kun painimestarin koulussa nuorukainen kaatuu, käsketään hänen nousta jälleen ylös ja käydä otteluun päivä toisensa jälkeen, kunnes hänellä on riittävät voimat; samoin täytyy meidänkin tehdä eikä olla niiden vaivaisten painijain kaltaisia, jotka yhden epäonnistumisen jälkeen antavat pyyhkäistä itsensä pois kuin pyörteen nieleminä. Sinun pitää vain tahtoa", sanoo hän, "ja se on tehty; mutta jos hellität, niin joudut perikatoon; sillä häviö ja voitto tulevat kumpikin sisältäpäin. — Ja mitä sinä tällä kaikella voitat? Sinä saavutat vaatimattomuutta röyhkeyden sijasta, puhtautta likaisuuden, kohtuutta päihtymyksen asemesta. Jos luulet olevan vielä parempia päämääriä kuin nämä, niin jatka kaikin mokomin syntiäsi, sillä ei mikään hyvä pysty sinua pelastamaan."
Mutta erikoisen ankarasti Epiktetos varoittaa meitä ajatuksesta, että näiden periaatteiden julistaminen ja niistä puhuminen on yksi asia — mutta aivan toista niiden mukaan toimiminen. Hän piiraisee humoristisen kuvan epäjohdonmukaisesta nimifilosoofista, joka kaunopuheisesti selvitteli, että mikään ei ole hyvää, paitsi mikäli se kuuluu hyveeseen, ja pahaa taas vain se, mikä on pahetta, sekä että kaikki muu on yhdentekevää. Läksipä hän sitten merelle. Nousee myrsky, mastot natisevat ja filosoofi huutamaan. Lähellä seisoo nenäkäs henkilö, joka ällistyneenä kysäisee: "Pahettako se haaksirikko onkin? Jollei, niin eihän se voi olla mitään pahaa." Kysymys siinä määrässä suututti filosoofia, että hän oli vähällä iskeä nuijalla haastajaa päähän. Mutta Epiktetos armotta ilmaisee hänelle, että mies ei konsanaan ollut filosoofi muuten kuin nimeksi; että kun hän istui koulussansa pöyhistyneenä kunnianosoituksista ja liehakoimisesta, peittyi hänen synnynnäinen pelkuruutensa ja omahyväisyytensä vain lainattuihin höyheniin ja että hän oli vääryydellä anastanut itselleen stoalaisen nimen.