"Sinun silmäsi näkee kaikki vain sen pettävän välikkeen lävitse, jota luodut olennot kutsuvat ajaksi. Aika on vain sinua varten; Jumalalle ei ole olemassa mitään aikaa."
Ja minä vaikenin, sillä minä en ymmärtänyt.
Yhtäkkiä tuo Henki sanoi: "Katso!"
Eikä ollut enää minulle edellisyyttä eikä jälkeisyyttä, vaan minä näin samalla hetkellä yhdellä kertaa sen, mitä ihmiset heikolla ja puutteellisella kielellään sanovat menneisyydeksi, nykyisyydeksi ja tulevaisuudeksi.
Ja kaikki tuo oli vain yhtä, ja kuitenkin, sanoakseni mitä näin, minun täytyy laskeutua jälleen alas ajan helmaan, minun täytyy puhua ihmisten heikkoa ja puutteellista kieltä.
Ja koko ihmiskunta oli minusta kuin yksi ainoa ihminen.
Ja tämä ihminen oli tehnyt paljon pahaa, vähän hyvää, oli tuntenut paljon tuskia, vähän iloja.
Ja hän virui siinä kurjuudessaan maan päällä, joka milloin oli jäässä, milloin polttavan kuuma, laihana, nälkiintyneenä, kärsivänä, riutumuksen ja kouristusten lamauttamana, kahleiden painamana, jotka oli taottu hornan henkien asunnossa.
Hänen oikea kätensä oli pannut kahleisiin hänen vasempansa, ja hänen vasen kätensä hänen oikeansa, ja pahoissa unissaan oli hän niin kierinyt kahleissaan, että koko hänen ruumiinsa oli niiden peittämänä ja pusertamana.
Sillä niin pian kuin ne vain koskettivatkin häntä, niin ne tarttuivat hänen ihoonsa kuin kiehuva lyijy; ne painuivat hänen lihaansa eivätkä enää lähteneet siitä irti.