"Ennemmin koko maailma", lausui gepidi levollisena, ojentautuen täysin suoraksi, "kuin minun kunniani. — Tule, Gerwalt, lähtekäämme. Minä tulin tänne, koska jo aikaa sitten aavistin, mitä Wisigast-ystävä mielii. Häntä kuulla, häntä varoittaa halusin mistä hinnasta tahansa, jopa henkeni, en vain kunniani uhalla. Vanha valkohapsinen ruugilaissankari: — et itsekään usko voivasi murskata hunnilaisvaltaa, kun minä ja Valamer sitä kannatamme. Ja meidän täytyy sitä kannattaa, jos sinä — nyt — hyökkäät sen kimppuun. Harmaapartainen kuningas, etkö vielä ole oppinut ensimmäistä kuningastaitoa — odottamista? Etkö kuule, vanha taistelutoveri: odota!"
"Ei, emme odota!" huudahti intohimoisesti Daghar. "Kuningas Wisigast, anna gepidien ja itägoottien nukkua ja jäädä osattomaksi voiton ja maineen ihanimmasta seppeleestä. Me emme odota! Sinähän sanot, että ensi kevään jälkeen on liian myöhä. Käymme päälle! Mitä? Emmekö muka olisi kyllin vahvoja? Sinun ruugisi! Minun skiirini! Heruli Wisand voimallisine palkkasoturijoukkoineen! Jalo longobardi Rothari miehineen! Jalo markomanni Vangio heimoineen! Sklabenien kolme päällikköä Drosuh, Milituh ja Sventoslav! Vihdoin lupasihan itse Byzantionin keisari meille, kun hänen lähettiläänsä ensi kerran tulevat hunnien luo, heidän mukanaan kultaa ja aseita…"
"Jos hän vain pitää sanansa!" keskeytti Ardarik. "Nuori kuninkaanpoika, sinä miellytät minua. Harppua sinä osaat soittaa heljästi ja taistella ja puhua sinä osaat reippaasti. Opi nyt vielä neljänneksi — vaikeampi ja vastaiselle kuninkaalle noita muita tarpeellisempi taito — olemaan vaiti! Jos minä nyt ilmoittaisin kaikki, mitä sinä tässä luettelit, suurelle hunnille?"
"Sitä sinä et tee!" huudahti nuorukainen; mutta hän pelästyi.
"En teekään, koska olen itselleni luvannut pitää salassa, mitä täällä minulle luottamuksessa uskotaan. Minun tulee pitää se salassa, sillä vain teille tämä salaliitto uhkaa tuhoa, ei Attilalle. Epäiletkö sitä, rohkea Daghar? Kaikki, jotka mainitsit — painakoot he sitten vaikka kymmenen kertaa enemmän! — eivät voi saada irti lastuakaan Attilan yli koko maailman ulottuvasta ikeestä. Vahinko sinun reipasta nuoruuttasi, sinä tulinen sankari! Vahinko sinun valkeaa, kallista päätäsi, vanha ystävä! Mennyttä miestä te olette, ellette ota varoituksia varteen. Odottakaa! — Etkö tahdo lyödä kättä, Wisigast? Olet katuva sitä, sittenkuin huomaat, että minulla on ollut syytä varoittaa sinua. Mutta minun käteni — vaikka sen tänään hylkäät, pysyy parhaimman ystäväsi kätenä. Ja se on aina oleva avoinna, ojennettuna sinua kohti: huomaa se! — Minä tulen, Gerwalt."
Ja hän hävisi vasemmalle päin pimeyteen.
Melkein kuulumattomasti katosi tuo kapea vene luodon pohjoispuolitse mustiin aaltoihin. —
Miettiväisenä katseli vanhus ystävänsä jälkeen; hän laski molemmat kätensä vaipan alla kannikkeesta riippuvan valtavan kalvan ponteen, vitkaan, ikäänkuin raskaiden ajatusten painamana, vaipui hänen päänsä alas rinnalle.
"Kuningas Wisigast", ahdisti nuorukainen häntä, "et suinkaan sinä toki horju?"
"En", vastasi tämä alla päin. "En horju enää. Heitän sikseen. Olemme hukassa, jos yksin yritämme."