"Sinä tahdot surmata hänen isänsä ja hänen rakastettunsa, ja kuitenkin…! Ei! Sehän on mahdotonta!"
"Mikä on Attilalle mahdotonta?" Pidätetty viha nousi.
"Iljettävyys", huusi nuorukainen voimatta enää hillitä itseään. "Perkeleellisyys! Heidän molempain veren tahraamana sinä et voi pakottaa syleilyysi tuota ihanaa olentoa, tuota vaaleaa jumalatarta, tuota valkeaa —"
"Kautta mustain jumalieni, voin!" ratkesi tuo julmettu vastaamaan. "Sen minä teen. Korkein kunnia, mikä naiselle — sinun vaalealle jumalattarellesikin — on olemassa, on tuleva hänen osakseen: hänestä tulee Attilan oma."
"Ei ikinä! Minä sanon sinulle: hän rakastaa skiiriä."
"En ole mustasukkainen — kuolleille."
"Mutta minä sanon sinulle vielä enemmän: hän vihaa sinua, inhoaa sinua!"
"On oppiva minua ihailemaan."
"Ei! Hän kuolee, jos hänet pakotat. Oi, herrani ja isäni" — hän heittäytyi hurjan tuskan raatelemana maahan hänen eteensä — "näe minut tässä jalkaisi juuressa. Anna minun takertua kiinni polviisi. Minä rukoilen sinua! Sääli! Koskaan, en koskaan, niin kauan kuin minä onneton olen hengittänyt, minä ole tohtinut kuullaksesi mitään pyytää. Voitettuani jazyygit lupasit armollisesti täyttäväsi jonkin toivomukseni, jonkin pyynnön, monta vuotta sitten! En lausunut mitään toivomusta. Nyt, nyt minä teen pyynnön. En rukoile armoa miehille, vain neidolle."
"Se on myönnetty!"