"Isä, minä kiitän sinua!" Ihastuneena hän hypähti ylös, mutta säikähtyi katsahtaessaan kolkon pilkallisiin kasvoihin.
"Korkein armo: hän on synnyttävä minulle pojan."
Silloin parahti Ellak kuin kidutettu eläin: "Ei, isä! Sitä… ei sitä. Et saa sitä naista häpäistä. Minä olen epätoivoissani! Minä en jaksa elää enää sen jälkeen. No, tiedä sitten: minähän rakastan häntä mielipuolisuuteen asti."
"Sen olen tietänyt aikoja sitten."
"Isä, täytyykö Dagharin tosiaan kuolla?"
"Täytyy."
"Anna sitten neito minulle."
Isä remahti räikeään nauruun: "Ha, ha, niin löyhkäpäinen sinä todella olet. Niinmuodoin, kun hän rakastaa harpunsoittajavainajaa ja sinä häntä syleilet, se ei ole häpäisyä."
"Minä en ole häneen kajoava milloinkaan. Vannon sen sinulle ja — hänelle. Vain kunnioittaa häntä puolisonani minä tahdon ja — suojella."
"Minulta, senkin koira!" huusi Attila raivosta vaahdoten ja tavoitellen leveää vyöhönsä pistettyä käyrää veistä.