Molemmin käsin tarttui Khelkha! hänen käsivarteensa pidättäen häntä.
"Pistä päälle, isä! Ja minä tahdon kiittää sinua, jos otat minulta hengen! Voi, jospa et sitä olisi minulle antanutkaan!"
Ja hän levitti käsivartensa levälleen.
"Ei", virkkoi Attila synkkänä. "Kiitän sinua, vanhus. Poika-lurjus ei ole sen arvoinen, että minun käteni hänet kaataisi. Saakoon elää, ja tietäköön vaalean, valkean jumalattarensa joutuvan näiden käsivarsien syleilyyn", — hän kohotti ne ylös jännittäen joka lihaksen. — "Se olkoon hänen rangaistuksensa."
Liikkeissään epätoivo Ellak kääntyi ja syöksyi ovea kohti.
"Ildiko!" hän huusi, kooten siihen yhteen sanaan tuskansa ja päätöstensä tulvan: vapauttaa hänet. — Se oli varmaan mahdotonta! — Surmata hänet — sitten itsensä!
Kaikki tämä kiiti yht'aikaa hänen aivojensa läpi, samalla kuin hän vetäisi pitkän miekkansa tupesta ja juoksi ovelle päin.
Mutta hän ei kerjennyt pitkälle.
Attilan vihankiljahduksen kuultuaan olivat Dzengisitz ja joukko sotilaita tulleet ovelle, mihin äänettömän kammon lamauttamina jäivät seuraamaan isän ja pojan riitaa.
"Pidättäkää hänet!" huutaa jymisi Attila poisrientävän jälkeen.
"Riisukaa häneltä aseet! Hyvä on, Dzerigisitz, ripeä poikaseni. Sinä,
Khelkhal, telkeät hänet heti paikalla saarnitorniin, neljä vartijaa
ovelle. Minä annan hänestä tuomion — mutta vasta hääyön jälkeen."