Toinen luku.
Ilta hämärtyi.
Aurinko oli, kuten usein tässä aromaassa, vajonnut loisteettomana punahehkuvana pallona sumeiden usvajoukkojen taa, jotka kerrostuneina tiheään päällekkäin majailivat viimeisten aallonmuotoisten matalain seutujen yllä, joiksi paljas, autio nummi näköpiirin reunassa lännessä haihtui.
Attila käveli edestakaisin vierassuojassa, josta pöydät, penkit ja ruoka-astiat oli sillävälin korjattu pois. Hän oli toistamiseen päästänyt kaiken väen menemään. Khelkhal tuli sisään ilmoittamaan suorittaneensa saamansa tehtävät.
Hallitsija nyökäytti päätään virkkamatta mitään. Hautoen jotakin mielessään hän otti hitaasti leveän seitsensakaraisen kultavanteen mahtavasta päästään ja pani sen jalokiviarkkuun. Sitten hän aukaisi hakasen, joka kiinnitti viitan hänen vasemmalle olkapäälleen, ja viskasi pukimen pois. Hän seisoi nyt alusvaatteissaan, jotka olivat himmeää valkoista silkkiä. Myöskin hän päästi soljesta auki leveän asevyönsä, jossa riippui pitkä käyrä tikariveitsi, ja antoi sen Khelkhalille.
"Ota makuuhuoneen avain huostaasi", hän käski.
"Kyllä, herra, niinkuin aina ennenkin." Hän otti avaimen miekankannikkeen vyötaskusta.
"Sinä lukitset ulkopuolelta."
"Mutta — tornin avain? Hän yrittää paeta, heti kun olet nukkunut."
"Ole huoletta! Se on täällä — rinnalla — ihokkaan alla. Kuusi hunnia vartioi makuuhuoneen kynnyksen edessä, tuon korokkeen takana, yövahti."