"Hänen rangaistuksensa — vaitiolostaan — määrätköön uskollinen Ardarik — joka hänkin on ollut puhumatta. — Nuo kolme juoppoa — juhlan jälkeen! — ristille!"
"Herra, ne ovat urhoollisia miehiä. Ja tämä oli ensimmäinen kerta…"
"Senvuoksi tahdon varjella heitä uusimasta tekoaan. Germaanit juokoot, älkööt minun hunnini: alati raittiille kuuluu maailma."
Khelkhal vaikeni.
Taaskin käveli Attila mietteisiin vaipuneena kerran tuon avaran suojan poikki. Aivan ystävänsä eteen hän pysähtyi: "Kummallista, vanhus, kerrassaan kummallista. — Milloinkaan ennen ei nainen ole minuun tällä tavoin vaikuttanut. Näistä neitsyellisistä kasvoista, tuosta lähestymättömyydestä, tuosta surmaavaa vihaa ilmaisevasta katseesta hiipii minuun jotakin, jota ennen en ole koskaan tuntenut. Kuinka minua poltti, kun hänet ensi kerran näin! Miten himoitsikaan sillä hetkellä käsivarteni halata tuota uhkeaa kaunotarta —! Ja minun sieluani…"
"Mitä, herra?"
"Minun sieluani — kammottaa! Se ei ole pelkoa! Joutavaa! Minähän hänet muserran syleilyyni. Pelkoa! Ei edes siellä Marnen varrella minua pelko tavoittanut — sinä ilkeänä yönä. Länsigootit olivat todellakin päässeet kolmannenkin, viimeisen leiriäni ympäröivän haudan yli, sillä monta tuhatta omain hunnieni ruumista täytti sen reunaa myöten. Minä laitatin telttani edustalle kunnaankorkuisen polttorovion hevossatuloista ja puukilvistä ja voitelutin sen piellä yltä yleensä. Sen päällä minä makasin palava soihtu kädessä polttaakseni itseni elävältä, ennenkuin ne tunkeutuvat tänne asti ja Attila joutuisi vangiksi. Päätösten jäinen levollisuus oli tehnyt minut tunteettomaksi, ikäänkuin kuolleeksi, jolla oli elävä ruumis. Mutta pelkoa ja kammoa? Ei merkkiäkään! Mutta tämä germaanilaistyttö! Tiedätkö mitä, pelkoa se ei ole: arkuutta, samaa, jota tunsin poikana, jolloin vielä uskoin pyhäkköihin —! Se rakastunut penikka on oikeassa: tytössä on jotakin jumalatarmaista. Kun hän, kasvot lumivalkeina, kädet sidottuina kultaisilla kahleilla selän taakse — hurmaavana näkyi silloin hänen jalo povensa! —, loi siveät silmänsä minuun: vilunväreet puistattivat minua ytimiä myöten." Hän katsahti arasti ympärilleen, oliko suoja tyhjä, astui ihan hänen viereensä ja jupisi hiljaa:
"Kuule, vanhus — mutta älä puhu kenellekään kuolevaiselle! — minun täytyy saada rohkeutta — ei: mieletöntä hurjuutta! — tätä neitoa vastaan. Sinä tiedät, kuusiviidettä vuotta olen juonut vain vettä… Khelkhal! Pane nyt makuusaliin esille se korkea kultaruukku — tiedät kai? Se Aquileiasta saatu — ilman sekoitusastiaa! — täyteen kaikkein väkevintä gazzotiniläistä viiniä…"
"Ei, herra! Se on pelkkää juoksevaa tulta!"
"Minähän sanon: minua paleltaa hänen katseensa. Tahtoisin voivani valaa Vesuviuksen tulen nyt suoniini! Odotahan, valkea jumalatar! Tämänkin kammon saat hirvittävästi hyvittää. Minä tahdon sinut…! Mene, vanhus! Pidä huoli viinistä! Tuo sitten luokseni se uhmaileva morsiameni. — Ja kuule, ota häneltä ketjut pois."