"Mutta jumalatar!" huudahti neito hurskasuskoisen hartaudella. "Minun jumalattareni! Auta, heimoäiti Frigga!"
Pystyssä päin hän siinä seisoi, ei enää pelokkaana, vaan ylväänä, uhkaavana.
Tämän äkillisen muutoksen yllättämänä Attila astui, vitkastellen, askelen taapäin. Kylmä kammo tuli hiljaa häneen taas, mutta hän ei ollut sitä tuntevinaan, kohautti vain korkeita olkapäitään ja pilkkasi: "Miten hän mahtanee yrittää tunkeutua tänne?"
"Hän on jo täällä!" huudahti tyttö haltioissaan. "Minä tunnen hänen läsnäolonsa. Minä havaitsen, miten hän terästää käsivarteni." Ja hän kohotti molemmat ihanat käsivartensa häntä vastaan puristaen kädet nyrkkiin.
Attila perääntyi vielä askelen vuodetta kohti. Hän räpytti silmiään. "Sinä vain lisäät tuskaasi", hän vastasi sangen tylysti. "Kaikki ovat taipuneet — lopuksi."
"Mutta minä ennemmin kuolen!" huusi Ildiko ja seurasi häntä askelen perästä. Hänen hienopiirteiset sieraimensa värähtelivät, hänen kullalta loistavat silmänsä iskivät pohjattoman vihan salamoita: hunnista tuntui kuin nousisivat hiukset Ildikon päässä ratisten pystyyn. "Kosketapas vain minua, niin minä kuristan sinut!"
Silloin hunni säpsähti, kylmä kauhu solui hänen lävitsensä, hän käänsi silmänsä pois hänestä — nyt osui hänen katseensa pöytään ja sen kultaruukkuun.
"Ah, oikeaan aikaan! Parahiksi!" hän kuiskasi itsekseen, liukui, kuin väsyksissä, vuoteelle, sysäsi pienen juomapikarin syrjään, kävi molemmin käsin kiinni raskaaseen, leveään ja korkeaan, reunoja myöten täytettyyn ruukkuun, nosti sen huulilleen ja — joi.
Joi ja joi ja joi, käsistään laskematta, pitkin, syvin, janoisin, ahnein siemauksin tuon vahaisen astian melkein tyhjäksi — raskaan, enemmän mustan kuin punaisen viinin tuoksu levisi Ildikoa vastaan — jäi vain tilkka, jota hän ei jaksanut enää. Hän yritti, syvään hengähtäen, laskea ruukun pöydälle takaisin; mutta tuijottaessaan siinä eteensä verestäväreunaisin silmin hän panikin sen viereen, ilmaan, se putosi jääkarhuntaljalle ja viinitilkka värjäsi hohtavan valkean nahan siltä kohdalta tummanpunaiseksi.
Mutta juoja maiskutti kieltään ja nuoleskeli huuliaan. "Ah! Voi! Ah! Erinomaista! Melkein yhtä suloista kuin suuteleminen. Miten tyhmää — että olen niin kauan — neljäkymmentä vuotta — ylikin — ollut ilman! — Nyt korvaan sen! — Voi! Tosiaan niinkuin juoksevaa tulta. Mutta — raskasta! Nyt — Ildiko! Tule! Tule pian! Muuten minä — väsyn! Istuudu minun luokseni! Et? Etkö vieläkään?"